Sinisorsa on tuttu näky talvisilla ruokintapaikoilla. Se on kuitenkin muuttolintu, jonka kuuluisi viettää talvensa aivan muualla kuin kaupunkien sulavesissä pulla-annostaan odottaen. Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistys kehottaa ihmisiä pidättäytymään sorsien ruokinnasta ja antamaan niille mahdollisuuden toimia luonnollisen vuodenaikakierron mukaan. Sorsien ruokinta tuo mukanaan monenlaisia ongelmia tautiriskistä vääränlaisen ravinnon aiheuttamiin haittoihin.

Vuosien varrella asenteet kaupunkiluontoa kohtaan ovat muuttuneet. Harva pohtii sorsien ruokintaa luonnon tasapainoon puuttumisena – enimmäkseen ajatellaan lintujen elävöittävän kaupunkia. Kun ihminen ei enää itse elä luonnon äärellä, se halutaan tuoda mukana kaupunkiin.

Valkeakoskella lintuhoitolaa pitävä luonnonvaraisten eläinten eläinsuojeluvalvoja Markku Alanko on huolestunut kehityksestä:

- Ehdottomasti ei pitäisi ruokkia. Sorsat eivät ole luonnostaan täällä talvehtivia lintuja. Satunnaisia sorsia jää yrittämään talvehtimista sopiville paikoille, ilman ihmisen paapomista. Sinisorsat muuttavat luonnostaan ruoan perässä sulasta sulaan, ja ellei niitä ruokittaisi kaupungeissa, ne lähtisivät esimerkiksi Tampereelta ensin Hämeenlinnaan, sieltä Riihimäelle ja edelleen Tanskan salmien kautta aina Eurooppaan saakka, jäätilanteen mukaan.

Tampereen kaupunki on lopettanut vesilintujen ruokinnan. Ruokintalautta sijaitsi aiemmin Satakunnansillan kupeessa, jossa voimalaitoksen virtaus pitää Tammerkosken sulana läpi talven.

Talviruokinnalla houkutellaan sorsat keinotekoisesti talvehtimaan samoissa avoimiksi jäävissä vesissä yksipuolisella ruokinnalla, joka vaikuttaa lintujen yleiskuntoon. Samalla lisätään merkittävästi lintujen tautiriskiä. Ruokintapaikkoja käyttävät sorsien lisäksi muutkin linnut, mikä edesauttaa tartuntatautien, kuten salmonellan, leviämistä laajalti. Lisäksi ruokintapaikat houkuttelevat paikalle rottia. Myös loukkaantumisriski on suuri, sillä liikenteen seassa matalalla ruokintapaikalle tai sieltä pois lentävä sorsa törmää helposti autoon. Joka talvi lintuhoitolaan tuodaan tällä tavoin loukkaantuneita yksilöitä.

Luontoon puuttumista ei pitäisi koskaan tehdä kevein perustein. Ihmiset reagoivat tunneperäisesti, kun kokevat sorsien olevan ahdingossa talvipakkasessa, vaikka niillä ei itseasiassa olisikaan mitään hätää. Sairasta tai ahdingossa olevaa eläintä pitääkin auttaa, mutta ensin on syytä varmistaa, että eläin todella on avun tarpeessa.

«Takaisin


Yliopistolliseen pieneläinsairaalaan Hämeentielle on keväällä tuotu joka päivä useita rusakonpoikasia luonnosta sekä niiden lisäksi kissoja, joilla on vakavia vammoja putoamisen seurauksena. Helsingin Yliopistollisen Eläinsairaalan Ystävät YES ry ja Suomen Eläinsuojeluyhdistys SEY muistuttavat, että rusakonpoikasiin ei saa koskea. Kissanomistajien pitäisi puolestaan muistaa, että kissa voi vammautua pahasti pudotessaan ikkunasta tai parvekkeelta.

Kissan kykyä selviytyä korkealta putoamisesta liioitellaan huomattavasti. Putoamisvammat ovat moninaisia. Eturaajat voivat mennä poikki useasta kohdasta kissan iskeytyessä maahan, mutta luunmurtumiakin vakavampia ovat sisäiset vammat. Usein kissalta halkeaa kitalaki tai repeää virtsarakko tai keuhkot. Vammat invalidisoivat kissan jopa kuukausiksi tai voivat olla kuolemaan johtavia. Vammojen hoitaminen voi maksaa huomattavia summia.
- 300 euron eläinlääkärinlasku on pienin mahdollinen pudonneen kissan omistajaa kirpaiseva kuluerä, eikä yli 1000 euroakaan useista hoitokerroista ja leikkauksista ole mitenkään tavatonta - ja kissan kärsimykset vielä päälle, YESin toiminnanjohtaja Leila Nurmikivi toteaa.

Silloinkin kun kissa on selviytynyt putoamisesta näennäisen vahingoittumattomana, on tärkeää seurata tarkoin, että se pystyy hengittämään ja virtsaamaan normaalisti.

Kissa voi saada myös hakasella raolleen kiinnitetyn ikkunan auki. Usein putoamisvaaraa ei tulla edes ajatelleeksi, ennen kuin vahinko on jo tapahtunut. YES ja SEY painottavat, että kun ikkunoita ja parvekkeen ovia aletaan kesän tullen pitää auki, on kissan turvallisuus varmistettava kiinnittämällä verkko ikkunaan ja parvekkeen reunaan.
- Kissa ei nimittäin osaa ottaa opikseen aikaisemmista ilmalennoistaan, lisää Nurmikivi.
Rusakonpoikasen kuuluu olla yksin
Jänikset eivät tee pesää. Emo jättää poikaset yksin johonkin suojaan ja käy niitä imettämässä vain pari kertaa yössä. Poikasia ei saa poimia talteen muka orpoina. Vaarallisesta paikasta, kuten polulta tai avoimelta nurmikolta, poikasen voi nostaa syrjään kasvillisuuden suojaan.

- Pikku rusakot eivät valitettavasti kovinkaan hyvin kestä hoidon ja sairaalaolosuhteiden aiheuttamaa stressiä vaan kuolevat siihen, kertoo Leila Nurmikivi tarpeettomasti eläinsairaalaan tuoduista rusakonpojista.

Eläinsairaalassa emon maito korvataan maidonvastikkeella. Ongelmat alkavat useimmiten kiinteään ruokaan siirryttäessä. Valitettavan usein hoitoon tuotu poikanen kuolee ripuliin.
- Ehdottomasti paras ratkaisu on jättää pikkupupu luontoon, korostaa Nurmikivi.

Lisätietoja: Toiminnanjohtaja Leila Nurmikivi
Yliopistollisen Eläinsairaalan Ystävät YES ry
Puh. 050 597 5680
www.elainsairaalanystavat.com


Suomessa on 1.10.2003 lähtien ollut voimassa järjestyslaki, joka korvasi kuntakohtaiset järjestyssäännöt. Laissa on myös kissa- ja koirakuria koskevia säännöksiä.

Lain mukaan koirat on pidettävä taajamassa kytkettyinä. Kissan- ja koiranomistajien on pidettävä huolta siitä, ettei eläin pääse ollenkaan yleiselle uimarannalle, lasten leikkipaikaksi varatulle alueelle, toriaikana torille, urheilukentälle tai yleiselle hiihtoladulle. Kuntopolulla koiraa ja kissaa saa kuljettaa kytkettynä.

Koiria ei määrätä kytkettäviksi suljetuilla pihoilla, koirien harjoituspaikoilla eikä erityisesti koirille osoitetuilla aidatuilla jaloittelualueilla. Koiran tulee kuitenkin näissäkin paikoissa olla omistajansa tai haltijansa valvonnassa.

Koiran omistajan tai haltijan on lisäksi pidettävä huolta siitä, ettei koiran uloste jää ympäristöön hoidetulla alueella taajamassa. Hoidettuja alueita lain mukaan ovat esimerkiksi alueet, joilla nurmikot on leikattu ja joilla on istutuksia tai joilla tiet ovat päällystettyjä.

Järjestyslaki pyrkii edistämään järjestystä ja turvallisuutta yleisillä paikoilla. Yleiseen järjestykseen liittyvät säännöt ovat koko maassa samat uuden lain myötä. Aiemmin Suomessa ei ollut järjestyslakia, vaan voimassa olivat kuntien hyvinkin erilaiset järjestyssäännöt.

«Takaisin


Moni kissanomistaja on tottunut antamaan kissansa syötäväksi sädekaislaa, jota kukkakaupat myyvät yleisesti kissanruohon nimellä. Sädekaislaa kutsutaan myös kissankaislaksi tai niilinkaislaksi.

Viimeaikaisen tiedon mukaan näitä Cyperus-suvun kasveja ei kuitenkaan suositella annettavaksi kissoille, sillä ne sisältävät tujoonia, joka on eteerinen öljy. Se ärsyttää mahasuolikanavaa ja voi aiheuttaa rajuakin oksentelua. Tujooni myös kertyy munuaisiin ja saattaa ajan kanssa vaurioittaa niitä. Munuaisvauriot näkyvät joskus vasta vuosienkin päästä, joten vaikka kissa ei saisikaan oireita välittömästi kasvin syömisen jälkeen, on kaisla kissalle myrkkyä pidemmällä tähtäimellä.

Tämä on tärkeä asia huomata, eikä pidä tuudittautua siihen uskoon, että jos kissa ei saa välittömiä oireita, ei kasvista ole kissalle haittaa. Mikäli lieviä oireita esiintyy, voi kissaa yrittää lääkitä lääkehiilellä. Vakavammissa tapauksissa tulee ottaa yhteyttä eläinlääkäriin.

Sädekaislaa ei pidä myydä kissanruohona siksikään, että jos kasvi on tarkoitetut kissoille syötäväksi, siinä pitää rehulain mukaan olla suomenkielinen tuoteseloste käyttötarkoituksineen. Tuote pitää myös ilmoittaa Kasvintuotannon tarkastus- keskuksen rekisteriin. Sädekaislasta ei ilmoitusta ole tehty.

Oikein ruokittu kotikissa ei välttämättä tarvitse ruohoa ollenkaan, ja liian pitkä ruoho voi jopa tarttua kissan kurkkuun. Monet kissan kuitenkin pitävät ruohon pureskelusta, joten jos kissalle haluaa ruohoa antaa, kannattaa kasvattaa sille kauran- tai vehnänoraita. Niitä kissa voi syödä turvallisesti.

Jos näet sädekaislaa myytävän kissoille syötäväksi tarkoitettuna, valistathan kauppiasta sen myrkyllisyydestä. Lisätietoa myrkyllisistä kasveista saa esim. Myrkytyskeskuksesta.

Luomutuotanto tarkoittaa tuotantoeläimistä puhuttaessa muun muassa sitä, että eläimillä on väljemmät ja paremmat olot kuin tavallisilla tuotantoeläimillä. Luomueläimiä hoidetaan siten, että ne voivat käyttäytyä lajille tyypillisesti. Eläimillä tulee olla riittävästi tilaa seisoa luonnollisessa asennossa, kääntyä ympäri ja asettua makuulle niin, että kaikki eläimet mahtuvat makaamaan yhtä aikaa. Makuualueen pohjan tulee olla kiinteä, ja siinä pitää olla kuivitettu makuupaikka. Eläimillä on oltava myös mahdollisuus hoitaa itseään ja tehdä muita lajille tyypillisiä luonnollisia liikkeitä.

Luomueläimiä ei saa kytkeä kytkyellä eikä pitää sellaisissa häkeissä, jotka estävät kääntymisen. Eläinten tulee pääsääntöisesti päästä vuoden ympäri laitumelle tai ulkotarhaan, mikäli se on sään ja eläinten kunnon kannalta mielekästä. Niiden tulee voida elää lajilleen tyypillisissä ryhmissä.

Ruokinnassa pyritään mahdollisimman hyvin huomioimaan eläinten ravinnontarpeet ja hyvinvointi. Eläimet on pääosin ruokittava luonnonmukaisesti tuotetulla rehulla, joka on eläinlajin luontaista ravintoa. Ruokinnassa ei ole sallittua käyttää esim. kasvunedistäjiä. Nuorille luomueläimille tulee juottaa oman emon maitoa. Pakkoruokkiminen on luomutuotannossa kielletty.

Luonnonmukaisessa eläintuotannossa korostuu tautien ennaltaehkäisyn merkitys. Hoidon tavoitteena ovat pitkään tuottavat ja terveet eläimet. Sairastumiset ja tapaturmat pyritään ehkäisemään ennalta hyvän hoidon, terveiden ja kestävien eläinrotujen, monipuolisen liikunnan ja luonnollisen elinympäristön avulla. Jos eläin kaikesta huolimatta sairastuu tai loukkaantuu, se hoidetaan asianmukaisesti. Lääkintäkertojen määrä on kuitenkin rajoitettu, ja jos raja ylitetään, eläin voi tuottaa luomutuotteita vasta siirtymävaiheen jälkeen.

Lisääntyminen ja jälkeläisten hoito tapahtuvat mahdollisimman luonnollisesti. Rodut, jotka eivät kykene luonnolliseen lisääntymiseen eivät ole sallittuja. Eläimillä tulee olla mahdollisuus hoitaa itse jälkeläisiään.

Eläintuotannon ja kasvinviljelyn on luomutuotannossa muodostettava kokonaisuus, jossa toteutuvat kestävän maataloustuotannon periaatteet. Eläinten lukumäärä on suhteutettava siten, etteivät laitumet kulu liikaa ja kaikki kotieläinten tuottama lanta voidaan käyttää lannoitteeksi.

Lajikohtaisia määräyksiä

Nautojen tulee päästä ulkoilemaan ympäri vuoden. Luomuvasikat saavat juoda emonsa maitoa kolmen kuukauden ikään asti. Viikkoa vanhempaa vasikkaa ei saa pitää yksittäiskarsinassa, vaan sen pitää päästä ryhmäkarsinaan. Tilavaatimus esim. enintään 200-kiloisella naudalla on 2,5 m² , kun tavallisessa tuotannossa vaatimus 150–200-kiloisella eläimellä on 1,7 m².

Sioilla tulee olla pääsy ulkotarhaan vähintään toukokuusta lokakuuhun. Sikojen ulkotarhassa pitää olla mahdollisuus tonkimiseen. Emakoita on pidettävä ryhmissä lukuun ottamatta tiineyden loppuvaihetta ja imetysvaihetta. Porsitushäkkien käyttö on kielletty, samoin on kiellettyä pitää porsaita päällekkäisissä karsinoissa tai häkeissä. Porsaiden tulee saada juoda emon maitoa 40 päivän ikäisiksi. Tilavaatimukset luomusioilla ovat kaksi kertaa niin suuret kuin tavanomaisessa tuotannossa, esim. 50–85-kilon painoisilla luomusioilla 1,1 m² eläintä kohti, tavallisessa tuotannossa taas 0,55 m².

Luomukanat elävät lattiakanaloissa, joissa niille on järjestetty munintapesät ja nukkumaorret. Vähintään 1/3 lattiapinta-alasta on oltava kiinteää lattiaa, joka on peitetty kuivikkeella. Aina sään salliessa kanoilla on käytössä ulkotarha. Luomukanoja sallitaan viisi neliömetriä kohden. Perinteisissä häkkikanaloissa kanoja on 18 neliömetriä kohden. Häkkikanat elävät yleisesti neljän kanan häkeissä, joita on päällekkäin kolmessa kerroksessa. Uusiin perustettaviin häkkikanaloihin pitää nykyään varata kanoille virikehäkit, joissa kanoja on 13 neliömetrillä.

Myös muulla siipikarjalla, mm. broilereilla, on samanlaiset säädökset ulkoilusta ja lattiapinta-alan laadusta kuin munivilla kanoilla. Siipikarjan kasvatuksessa tulisi suosia hitaasti kasvavia rotuja. Suomessa tällaisia rotuja ei ole määritelty, joten kasvatuksessa noudatetaan vähimmäisteurastusikiä, joka broilereilla on 81 vuorokautta. Tavanomaisessa tuotannossa broilerit teurastetaan n. 36 vuorokauden ikäisinä.

Myös mm. lampaille, vuohille ja hevosille on määritelty lajikohtaiset säännökset, mutta Suomessa näitä eläimiä ei juuri ole luomutuotannossa.

Luomutuotanto Suomessa

Valvottua luonnonmukaista kotieläintuotantoa on Suomessa harjoitettu 1980-luvun lopulta lähtien. Nykyään sitä harjoitetaan vajaalla 400 tilalla. Luomutuotteiden kysyntä on kasvussa, mutta luomukotieläintalous on kehittynyt kasvintuotantoa hitaammin. Nestemäisiä maitovalmisteita ja munia on jo saatavilla melko hyvin, mutta lihan ja lihatuotteiden valikoimat ovat puutteelliset. Kuluttajien kannattaakin kysellä näitä tuotteita kauppiailta, sillä kysynnän lisääntyminen johtaa myös tarjonnan lisääntymiseen ennemmin tai myöhemmin. Eläinten ystävälle on tärkeää suosia luomua nimenomaan eläintuotteita ostaessaan, jotta luomueläimien määrä lisääntyisi ja eläinten hyvinvointi näin paranisi.

Luomutuotteiden merkinnät

Luomumerkkejä on useita, ja niiden väliset erot ovat jossain määrin vaikeaselkoiset. Erilaisista merkeistä huolimatta kaikki luomutuotteet täyttävät kuitenkin EU:n luomuasetuksen määrittelemät vaatimukset. Suomessa näkee eniten ns. aurinkomerkkiä ja leppäkerttumerkkiä, mutta EU:ssa on käytössä myös monia muita merkkejä.

aurinkomerkkileppakerttumerkki

Luomu - valvottua tuotantoa -merkki eli aurinkomerkki on viranomaisen luomumerkki. Se noudattaa EU:n asetuksen luomuehtoja ja osoittaa, että tuote on suomalaisen viranomaisen valvonnassa. Tuotteen tulee olla valmistettu, pakattu tai etiketöity Suomessa. Merkin myöntää Kasvintuotannon tarkastuskeskus KTTK.

Leppäkerttumerkki kertoo Luomuliiton tuotantoehtojen mukaan tuotetuista tuotteista. Sen käyttö edellyttää luomuvaatimusten lisäksi tuotteelta suomalaista alkuperää. Merkin haltija, myöntäjä ja valvoja on Luomuleppis Osuuskunta.


Lähteet:
Kasvintuotannon tarkastuskeskus: Luonnonmukaisen tuotannon ohjeet – eläintuotanto
Finfood
Kultamuna


«Takaisin

koiran_aktivointiKoiran aktivoinnista puhuttaessa tarkoitetaan usein asioita, missä koira pääsee käyttämään aivojaan. Pelkkää liikuntaa ei siis lasketa aktivoinniksi. Se, paljonko koira tarvitsee liikunnan lisäksi erilaista aktivointia, riippuu pitkälle rodusta sekä tietenkin myös yksilöstä. Koiran rotu tulisi valita sen mukaan, mihin ”rooliin” on koiraa hankkimassa.

Roduille on kuitenkin tarkoituksella haettu jalostuksen avulla eri käyttötarkoituksia. Puhutaan käyttökoirista, palveluskoirista sekä seurakoirista. Jaot eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä, sillä käyttö/-palveluskoira voi muun toiminnan ohella täyttää paikkansa myös seurakoirana. Kuitenkin tiettyihin rotuihin on tarkoituksella haettu ominaisuuksia, jotka oikealla aktivoinnilla ovat suureksi hyödyksi erilaisissa tehtävissä, mutta toiminnan puuttuessa ne ilmenevät lähinnä häiriökäyttäytymisenä. Joku toinen rotu taas tyytyy vähempään aktivointiin, mutta uskoisin, että jokainen koira sitä kaipaa edes jonkin verran! Aktivointi sitä paitsi väsyttää koiraa huomattavasti enemmän kuin pitkä lenkki. Tottelevaisuuskoulutuksen tai jäljestyksen jälkeen sama koira, joka saattaa kahden tunnin lenkin jälkeen pyöriä jatkuvasti omistajan jaloissa, makaakin rentona ja tyytyväisenä syvässä unessa.

Aktivoinnin ei tarvitse olla koemielessä tavoitteellista toimintaa. Toki Suomessa on tarjolla useita kansallisia lajeja, joissa voi kisata koiransa kanssa, jos innostuu tavoitteellisemmin kouluttamaan koiraansa. Osa kokeista on suunnattu vain tietyille roduille, kuten palveluskoirakokeet ja metsästyskokeet, mutta osa lajeista taas on avoinna kaikille roduille, myös tunnistusmerkityille monirotuisille. Näitä lajeja ovat mm. tottelevaisuuskoulutus (TOKO) sekä pelastuskoirakoulutus. Tietoa eri lajeista sekä lista koeoikeuden omaavista roduista löytyy palveluskoiraliiton sivuilta, www.palveluskoiraliitto.fi. Lajeja harrastamaan pääsee paikallisten koirakerhojen ja yhdistysten kautta, missä ohjattua koulutusta on yleensä saatavana. Seurojen ja yhdistysten yhteystietoja löytyy mm. kennelliiton sivuilta. Mutta takaisin omatoimiseen kotikoiran aktivointiin...

Aktivoinnin voisi mielestäni jakaa kolmeen eri osa-alueeseen: temppuihin ja ongelmanratkaisuihin, nenänkäyttöön sekä leikkiin. Aktivoinnin suhteen on kuitenkin syytä pitää mielessä pari asiaa, jottei mukava yhdessä tekeminen tuo ikävyyksiä tullessaan. Aktivointi olisi paras keskittää ulkona tapahtuvaksi toiminnaksi. Sisätiloissa koiran yleensä toivotaan olevan rauhallinen, joten on turha opettaa koiraa touhuamaan siellä aktiivisesti. Lisäksi omistaja päättää, koska aktivointi alkaa ja koska se loppuu. Näin pyritään säätelemään sitä, ettei koira lähde kehittämään virikkeitä itsekseen, vaan oppii, että omistajan kanssa yhdessä puuhastelu on se kaikkein hauskin asia!

Temput ja ongelmanratkaisu

Vain mielikuvitus on rajana, kun alkaa miettiä koiralle opetettavia temppuja. Perinteiset tottelevaisuusliikkeet, kuten ”istu”, ”maahan” jne, ovat yksittäisiä ”temppuja”. Näiden lisäksi voi koiralle opettaa kierimistä, käskystä haukkumista, esineiden tuomista, periaatteessa ihan mitä haluat. Itse opetin koirani tuomaan minulle kännykän sen soidessa, mikä oli mielestäni hyvinkin kätevä temppu, kunnes totesin, että kuolainen puhelin korvalla ei sitten ollutkaan enää kovin miellyttävää. Ongelmanratkaisuilla puolestaan tarkoitetaan tehtäviä, mitkä koiran tarvitsee itse ratkaista. On olemassa valmiiksi tehtyjä leluja, joita esim. pyörittämällä koira saa sisällä olevat namit tippumaan syötäväksi. Itse voi myös kehittää erilaisia purkkeja, joiden sisällä/alla on nameja. Näitä koira joutuu koskemaan / kaatamaan / nostamaan yms. saadakseen namit esille. Ideana on, että koira joutuu itse keksimään ratkaisun.

koiran_aktivointi2Opetin vanhaa sekarotuistani koskemaan tassulla osoittamaani kohteeseen. Apuna oli kivi ja herkkuja… Osoitin suurehkoa kiveä, ja sanoin ”koske”. Koira yritti vaikka mitä: meni maahan, haukkui, tökki minua, ja siitä oikein näki, kuinka aivosolut törmäilivät toisiinsa sen pohtiessa tätä haastavaa tehtävää. Lopulta sen tassu löysi puolivahingoissa kiven, jolloin kehuin valtavasti ja palkkasin sen namilla.

Tästä pikkuhiljaa edeten vaikeutin tehtävää, eli kosketuksen piti olla selvä ja kohteet pienenivät tai olivat eri tasoilla. Lenkin yhteyteen on myös helppo ottaa mukaan temppuja. Erilaiset hyppy- ja kiipeilytehtävät (esim. metsässä puunrunkojen avulla) kehittävät koiran tasapainoa ja koordinaatiota, ja tuovat mukavaa vaihtelua ja ajatustyötä liikunnan oheen.

Temppujen ja ongelmanratkaisutehtävien keksiminen ei ole vaikeaa, mutta koiran motivoiminen yrittämään, se saattaa puolestaan olla haastavaa. Eli mistä löytyy se halu tehdä? Yleensä se on joko nälkä, omistajan huomio tai leikkiminen. Leikkimistä käsittelen erikseen, mutta nälkä ja omistajan huomio ovat helposti käyttöönotettavia asioita. Näissä pätee se, että mitä vähemmän sitä on saatavilla, sitä enemmän koira on valmis tekemään sen saavuttaakseen! Miksi siis koira tavoittelisi namia kipon alta, jos se on juuri syönyt vatsansa täyteen herkullista sisäfilettä? Miksi hakea omistajan kehuja ja taputuksia, jos niitä saa aina, kun menee riittävän lähelle? Eli säästele näitä koiralle tärkeitä asioita yhteiseen toimintahetkeenne, jolloin saat koirasi innostettua yhteiseen tekemiseen. Aluksi on myös muistettava pitää hetki lyhyenä, jotta koira jaksaa toimia innokkaana. Eli muista lopettaa, ennen kuin koira kyllästyy tai väsyy!

Nenänkäyttö

Nenänkäyttö on koiralle vaistomaista toimintaa, koska sen hajuaisti on erittäin hyvä. Olen lukenut, että jos ihmisen hajuaistille annetaan arvoksi 1, on esim. saksanpaimenkoiran hajuaisti 800 000 - 1 000 000 kertaa parempi. Nenänkäyttöä hyödynnetään sekä jäljestämisessä, missä koira käyttää ns. maavainua että haussa, missä koira sieppaa hajun ilmasta eli puhutaan ilmavainusta. Hajuaisti on koiran tärkein ominaisuus, jos ajatellaan sen käyttöä erilaisissa tehtävissä. Näitä ovat esim. kadonneiden henkilöiden tai vaikkapa huumeiden etsiminen. Myös kotona voi harjoittaa koiran nenänkäyttöä pienimuotoisilla tehtävillä.

Jäljestyksen ideana on, että koira erottaa haistamalla tallatun ja tallaamattoman maan eron sekä askeleista maahan jääneen kävelijän tuoksun. Koira voidaan opettaa namien, lelun tai tutun ihmisen avulla seuraamaan tallattua reittiä. Tallatulta alueelta löytyy siis ruuanpaloja, ja lopussa voi olla ruokakippo, lelu tai se ihana ihminen. Pääasia on, että jäljen avulla koira löytää jotain positiivista ja tavoittelemisen arvoista!

Haussa puolestaan koira sieppaa ilmasta tuulen mukana kulkevan hajun, jota se lähtee paikantamaan (=ilmavainu). Tätä on hauska harjoittaa vaikkapa metsässä niin, että toinen lähtee koiraa piiloon ja toinen jää odottamaan koiran kanssa. Kun etsittävä on piilossa, voi hän alkuun kutsua koiraa. Koira päästetään etsimään piilossa olevaa henkilöä, joka voi vielä lelulla tai ruualla palkita koiran, kun se on hänet löytänyt. Varsinkin lapset nauttivat tästä piilosilla olosta, koirasta puhumattakaan!

Lisäksi koiran voi opettaa etsimään kätkettyjä esineitä tai nameja. Ideana on jälleen, että etsintä suoritetaan tallatulta alueelta, jotta voimme jotenkin rajoittaa koiran ”työskentelyaluetta”. Sisätiloissa namien piilotteluakin voi harrastaa halutessaan, jolloin seinät luonnollisesti rajoittavat etsintää. Ulkona tallataan alue, jonka sisäpuolelle asetetaan esineitä tai nameja. Esineissä on ideana, että koira tuo ne löydettyään omistajalle, ja namit vaan etsitään ja pistellään poskeen. Alkuun on hyvä näyttää koiralle, että alueelle piilotetaan jotain, jotta se innostuu lähtemään niitä etsimään. Pikkuhiljaa riittää joku merkkisana (esim. ”etsi”), jonka tunnistettuaan koira jo tietää, mitä ollaan tekemässä.

Nenänkäytön voi myös yhdistää erilaisiin temppuihin. Koiran voi esim. opettaa koskemaan tassulla useammasta kiposta sitä, minkä alla on nameja. Aluksi opetetaan, että namin saa koskemalla kippoon. Sen jälkeen lisätään mukaan oikean kipon etsiminen haistamalla.

Leikki

Koiralle, joka omaa saalisviettiä ja taistelutahtoa, on leikkiminen tärkeää. Tämän tyyppinen koira nauttii leukojensa käytöstä, joten on parempi tarjota luvallinen ja toivottu tapa siihen huonekalujen pureskelun ja puntissa roikkumisen sijaan. Leikkimisessä on muistettava jälleen se, että omistaja päättää aloituksen ja lopetuksen. Mutta vastoin yleisesti luultua, on hyvä hävitä taistelu koiralle!

Kun pennun kanssa aloitetaan leikit, sitä vahvistetaan innokkaasta taistelusta kehuilla ja siten, että itse irrotetaan ”saaliista” ja annetaan pennun voittaa se itselleen. Saaliina voi toimia räsy, narupallo, patukka yms., josta koira saa hyvän puruotteen ja pystyt vielä itsekin pitämään kunnolla kiinni. Kun koira saa voittaa saaliin, oppii se nauttimaan taistelusta omistajan kanssa. Mikäli se jatkuvasti häviää taistelun, hiipuu into hiljalleen tai lelun tuominen takaisin omistajalle lakkaa. Koira alkaa päätellä, että aina kun omistajalle vie saaliin, sen menettää ja leikki loppuu. Kun haluat aikanaan lopettaa leikin, voit ensin antaa koiran pitää hetken lelua ja sen jälkeen käsket sen irrottaa. Siirrä lelu sitten rauhallisesti piiloon, vaikka taskuusi. Irrottamista voi toki myös harjoitella kesken leikin, kunhan palkitset koiran uudella leikillä eli opetat, ettei irrottaminen merkitse saaliin menetystä. Voit myös vaihtaa saaliin namiin eli kun koira irrottaa pyydettäessä, palkitset sen siitä herkulla. Muulloin lelu on hyvä pitää koira ulottumattomissa eli se otetaan esille vasta sitten, kun on aika leikkiä yhdessä!

Kaikki yhdessä tekeminen ja koiran aktivointi parantavat koiran ja omistajan välistä suhdetta. Ne vaikuttavat korjaavasti tai vahvistavasti laumajärjestykseen omistajan säädellessä toimintaa, tekevät omistajasta kiinnostavan koiran mielestä ja tätä kautta helpottavat kokonaisvaltaisesti koiran hallintaa ja arjen sujumista! Tällöin myös tapakasvatukseen liittyvät asiat ovat helpompi opettaa koiralle, kun yhteys ja kontakti koiraan ovat kunnossa! Usein myös häiriökäyttäytyminen, kuten tavaroiden tuhoaminen, vähenee koiran saadessa virikkeitä muualta ja koira voi näin purkaa energiaansa sallittuun toimintaan. Toivotan hauskoja ja mielikuvituksellisia aktivointihetkiä koirienne kanssa.


Piia Särkilampi

Kirjoittaja toimii koulutusohjaajana Suomen Rottweileryhdistys ry:n Pirkanmaan alaosastossa.

 

«Takaisin


Nykytietämyksen mukaan kissanpentujen oikea luovutusikä on 12 viikkoa niin rotukissoilla kuin kotikissoillakin. Valitettavasti vanha käsitys kahdeksan viikon luovutusiästä elää kuitenkin sitkeässä. Kissakirjoissa voi vielä olla vanhentunutta tietoa, ja myös kulttuurieroja esiintyy. Niinpä vastuullinenkin kissanomistaja voi erehtyä luovuttamaan pennut liian nuorina.

Kissanpentu tarvitsee emoaan noin 12 viikon ikään asti. Virheellisesti joskus kuvitellaan, että pentu on valmis eroamaan emostaan silloin, kun se osaa syödä kiinteää ruokaa ja on sisäsiisti. Nämä taidot pentu oppii usein jo viiden-kuuden viikon iässä, mutta tämä ei tarkoita sitä, että se olisi tuolloin valmis lähtemään maailmalle.

Pentu tarvitsee emon läheisyyttä ja turvallisuutta, ja emo opettaa pennulle "kissan tavat". Joskus kissoja pidetään pieninä koirina ja ajatellaan, että mitä nuorempana kissa tulee uuteen kotiin, sitä paremmin se leimautuu ihmiseen. Kissa on kuitenkin itsenäinen eläin, joka ei iästä riippumatta leimaudu ihmiseen koiran tavoin.

Kissojen luonnollinen elinikä on pidempi kuin koirilla, mistä johtunee se, että kissa tarvitsee emoaan pidempään kuin koira. 12 viikon iässä vieroitetut kissanpennut yleensä sopeutuvat ongelmitta uuteen kotiinsa. Ne ovat tuolloin saaneet emoltaan riittävät eväät maailmalla selviytymiseen.

Toki kissat ovat yksilöitä ja hyvinkin varhain emostaan eroon joutuneista pennuista voi kasvaa kelpo kissoja, joista ei näy, että ne olisi vieroitettu liian aikaisin. Mutta miksi riskeerata ja aiheuttaa pennulle (ja emolle) ylimääräistä stressiä, jos on mahdollisuus antaa pennun viettää turvallinen ja riittävän pitkä lapsuus emon kanssa?

On myös uuden omistajan etu, että kissa saa emoltaan riittävät opit elämää varten. Liian aikaisin vieroitetulla pennulla voi myöhemmin esiintyä mm. käytöshäiriöitä ja ongelmia sisäsiisteydessä. Ja kun ajatellaan, että hyvin hoidettuna kissa voi elää yli 20-vuotiaaksi, on todellakin kaikkien edun mukaista antaa pennun olla emonsa kanssa riittävän pitkään. Muutama viikko on ihmisen elämässä pieni aika, mutta pikkukissalle se saattaa turvata onnellisen elämän, kun se saa lähteä maailmalle reippaana ja emoltaan tarpeelliset opit saaneena.

 

«Takaisin