Olemme 28-vuotias pariskunta ja elämäämme ovat jo 11 vuoden ajan ilostuttaneet ihanat kanipersoonat; jo edesmennyt riistanvärinen risteytysuros Viikka, kaunis luonnonkeltainen risteytysnaaras Vilhu (Vilthuril) sekä ihana isabella-värinen, viittakuvioinen kääpiöluppa Villakko, jonka jouduimme päästämään ikuisille voikukkaniityille helmikuussa 2012. Suremaan jäi meidän lisäksemme rakas alfanaaraamme Vilthuril, joka ei ollut koskaan aiemmin ollut yksin ilman kanikaveria. Päätimme seurata tilannetta, mutta aloimme samalla seurata varovasti eläinsuojeluyhdistysten kanitilanteita.

Vilhu alkoi heti osoittaa ikävän merkkejä. Se nukkui sänkymme alla kaikki yöt eikä halunnut lähteä sieltä juuri edes syömään ja olisi viihtynyt sylissä loputtomiin. Jo 9,5-vuotias neitimme alkoi osoittaa hetkessä sellaisia vanhuuden merkkejä, joista aiemmin ei ollut edes viitteitä. Päätimme alkaa etsiä kaveria mahdollisimman nopeasti, mutta ainoa kriteerimme tuntui olevan haastava; toivoimme nimittäin uroksen olevan
vähintään noin kuusivuotias. Jossain vaiheessa maaliskuun alussa törmäsin Pesun sivuille ja sieltä minua katseli karvanaamainen söpöliini; Choto, syntynyt 2006. Sopivan ikäinen, leikattu uros, joka oli vielä kaiken lisäksi kuvauksen mukaan sisäsiisti. Jäimme miettimään asiaa, mutta Choton ihana naama jäi niin mieleemme, että päätimme soittaa pojasta ja miettiä lähtisimmekö ajamaan kotoamme Vantaalta tutustumaan tuohon söpöön tapaukseen. Ja niin, 23.3. ajoimme kylmänä perjantai-iltana katsomaan Chotoa ja ihastuimme tyyppiin korviamme myöten. Choto oli hellyydenkipeä, pehmeä, ystävällinen ja tuntui juuri sopivalta pieneen perheeseemme. Sinä samana iltana Chotosta tuli vantaalainen.

Vaikka poitsun kuvauksessa oli lukenut Choton olevan arka tulemaan häkistä ulos, tuntui kaikki kääntyvän päälaelleen uudessa kodissa. Choto oli utelias eikä arkuudesta näkynyt juuri merkkiäkään... kunnes neiti Vilthuril astui kuvioihin. Jouduimmekin käyttämään häkkiä turvatoimena lähikontakteissa. Myöhemmässä vaiheessa Vilhun kiukuttelun lopetti tiukka "ei" ja uskalsimme luopua häkistä kokonaan. Kuitenkin vielä hieman yli viikko ennen testikuukauden loppua tilanne näytti hiukan epävarmalta Vilhun kiukutellessa uuden kanin tuomisesta reviirilleen, mutta yhtäkkiä tapahtui täysi muutos. Vilhu alkoi pestä Chotoa ja vähitellen Choto ei enää jännittänyt Vilhua lainkaan. Choton alistuvainen persoona oli täydellinen vastine Vilhun dominoivalle luonteelle.

Choto on Vilhun tavoin uskomattoman puhdas, iloinen, pirteä, utelias ja ystävällinen kani. Rakastaa sylittelyä ja niitä vapaapäivien aamuja, jolloin se ja Vilhu pääsevät usein sänkyyn ja kainaloon. Choton taustasta tosin kertoo se, että se jännittää hirvittävästi nostamista. Lieneekö toisen, puuttuvan etuhampaan tarina selityksenä tälle. Päättäväisissä, turvallisissa ja pikkuisen pelon ymmärtävissä käsissä kauhu on selvästi lieventynyt eikä Choto ole enää kuin tinasta valettu nostettaessa. Edistymme siis tässäkin päivä päivältä enemmän ja pyrimme käsittelyllä vakuuttamaan pienen siitä, että sylissämme sille ei ikinä tapahdu mitään pahaa.

Choto on saanut meillä tutustua moneen selvästi sille uuteen asiaan; banaaniin, herneenversoihin, tuoreisiin yrtteihin ja ulkoiluun, mutta ennen kaikkea kanikaveriin. Choto on elänyt ilmeisesti koko edeltävän elämänsä ilman toista kania kaverina, joten rassukalla kesti pitkään tajuta, mitä Vilhu halusi työntäessään päätään Choton leuan alle. Pesemisen poitsu kuitenkin oppi yllättävänkin nopeasti. Myös muut kanienväliset käytössäännöt tuntuvat välillä olevan hukassa, mutta Vilhu komentaa kyllä heti, mikäli kanietiketistä poiketaan turhan radikaalisti. Odotamme innolla, että pääsemme ensimmäistä kertaa mökille, jossa odottelee iso sisä- ja ulkokanila pupuja varten. Se tulee olemaan Chotolle melkoinen elämys! Pikkuinen karvanaama on hivuttautunut nopeasti ja tehokkaasti pienen perheemme olennaiseksi osaksi, meidän ja läheistemme sydämiin sekä tietysti Vilhun kylkeen kaveriksi lopuksi ikää.

Tervetuloa kotiin, pikkuinen.