Kanit ovat yhdyskuntaeläimiä, jotka ovat vilkkaimmillaan illalla ja yöllä. Kani kuuluu eksoottisten eläinten ryhmään. Kani ei ole jyrsijä vaan jäniseläin. Kani voi paremmin, kun sillä on oma lajitoveri tukena ja turvana. Kaksi urosta eivät yleensä tule toimeen keskenään, joten on parempi hankkia kaksi naarasta (emo ja poikanen tai kaksi siskoa) tai kanipariskunta. Sekä urokset että naaraat kannattaa leikkauttaa. Terveen kanin elinikä voi ylittää 10 vuotta.

Luovutusikä ja sukukypsyys

Kanin sopiva luovutusikä on 8‒10 viikkoa, mutta tämän jälkeen se tarvitsee vielä sosiaalistumista sisarustensa ja emonsa kera. Uuteen kotiin kani on valmis vasta sosiaalistumisen jälkeen. Kanin sukupuoli voi olla vaikea määrittää luovutusiässä. Sukukypsyys riippuu kanin rodusta, mutta myös ympäristöstä ja kanin kasvunopeudesta. Eläinlääkäri Pilvi Lassilan mukaan pienet rodut saavuttavat sukukypsyyden yleensä aikaisemmin (3‒5 kk) kuin suuret rodut (8 kk). Lassilan mukaan kaikki luppakorvat kehittyvät yleensä hitaammin kuin muut rodut. Sukukypsyys ei kuitenkaan aina mene iän tai rodun mukaan vaan on olemassa myös yksilökohtaisia eroja. Naaraat saavuttavat sukukypsyyden tavallisesti uroksia aiemmin ja naaraiden läsnäolo taas voi nopeuttaa urosten sukukypsyyden kehittymistä. Lassilan mukaan sukukypsyys saavutetaan usein kasvupyrähdyksen jälkeen, jolloin kanista tulee aikuisen kokoinen. Nuorimmat sukukypsät kanit ovat vain 6‒viikkoisia ja viimeistään 3,5‒4 kuukauden iässä eri sukupuolet pitäisi erottaa. Urosten kastroimista suositellaan ei-toivotun reviirikäyttäytymisen vuoksi ja lisääntymisen estämiseksi. Naaraiden sterilointi puolestaan estää muun muassa valeraskauksia, kohtutulehduksia sekä nisä- ja kohtukasvaimia. Kanien sterilointi ja kastrointi kannattaa tehdä kun kanit ovat nuoria ja terveitä, mutta myös keski-ikäisiä kaneja voi hyvin leikkauttaa. Uroksen leikkaus on naaraan sterilointia helpompi toimenpide, joten etenkin naaraan leikkauttamiseen kannattaa etsiä kaneihin tottunut eläinlääkäri.

Kanin sukupuoli määritetään painamalla varovasti sormilla sukupuoliaukon molempia puolia. Sukupuoliaukosta tulee esiin joko pitkulainen tai pyöreähkö osa. Naaraan sukupuolielinten alue on pitkulainen, kun taas uroksella pyöreämpi. Naaraan peräaukko on lähempänä sukupuoliaukkoa kuin uroksen. Täysikasvuisen uroksen erottaa helposti naaraasta, koska kivespussit näkyvät ja tuntuvat selvinä kohoumina. Helpoiten sukupuolen määrittäminen onnistuu, kun toinen pitää kania sylissä ja toinen tarkistaa sukupuolen. Oikea nostotapa on laittaa vasen käsi kanin etujalkojen väliin ja oikea käsi tukemaan kanin takapäätä ja takajalkoja. Vatsasta eikä varsinkaan korvista kania ei saisi nostaa, sillä nämä otteet aiheuttavat kanille kipua. Väärä nostotapa saa kanin pelkäämään ihmistä, jolloin siitä ei ehkä koskaan tule kesyä. Peiton heittäminen kanin päälle on myös väärä tapa saada kani syliin, sillä se oppii nopeasti pelkäämään näitä ”ilmahyökkäyksiä”. Jos et heti saa kania kiinni, yritä myöhemmin uudelleen – herkkujen kera.

Sisäsiisteys

Jotkut kanit ovat sisäsiistejä ja oppivat tekemään tarpeensa vessalaatikkoon tai esimerkiksi vain yhteen häkin nurkkaan. Toiset kanit (yleensä leikkaamattomat) eivät ole yhtä siistejä. Myös paikanvaihdokset ja uudet hajut aiheuttavat merkkailua. Jokaisen kaninomistajan kannattaa varautua lattialle ilmestyviin papanoihin, sillä niiltä ei voi välttyä, vaikka kani olisikin ”sisäsiisti”. Halutessaan kanille voi hankkia vessalaatikon häkin lisäksi. Sellaiseksi kelpaavat eläintarvikeliikkeissä myytävät kulmavessat, kissanhiekka-astiat tai mitkä tahansa matalat muovivadit. Vessalaatikkoon laitetaan kuiviketta, mutta ei paakkuuntuvaa kissanhiekkaa. Jotta kani oppisi paremmin käyttämään vessalaatikkoa, sinne voi laittaa houkuttimeksi kanin omia papanoita tai valmiiksi pissattuja kuivikkeita.

Kanilta tulee jonkin verran niin kutsuttua suolistopapanaa, jotka se syö. Useimmiten kani syö ne suoraan peräaukon suulta. Näiden papanoiden syöminen on täysin normaalia ja se on jopa välttämätöntä ruuansulatukselle. Suolistopapana on yleensä löysempää kuin normaali papana ja se koostuu pienistä yhteen liimaantuneista papanoista.

Häkki

Kanin liikunnantarve on suuri, joten jokaisen kanin toive tai oikeastaan vaatimus on olla kaiken aikaa vapaana, jolloin häkki on sille vain nukkuma-, vessa- ja turvapaikka. Häkiksi riittää tällöin vaikkapa 100 cm pitkä häkki. Jos kanisi joutuisi olemaan häkissä, kun olet poissa kotoa ja yön ajan, älä hanki kania. Vaikka kania saattaa vielä joku kutsua häkkieläimeksi, se ei sitä ole. Kukaan ei halua istua koko elämänsä ajan yksin virikkeettömässä häkissä. Kani tarvitsee ehdottomasti tilaa liikkua ja ottaa iloloikkia. Ellei halua pitää kania vapaana koko asunnossa, kanille voi rajata aidoilla vain tietyn alueen, missä ei ole sähköjohtoja tai muuta vaarallista nakerreltavaa. Asunto on täysin mahdollista sisustaa ja tehdä kaniturvalliseksi.

Kani ei välttämättä ole kovin hiljainen lemmikki, joten herkkäunisen makuuhuone tai lastenhuone ei ole paras mahdollinen paikka kanihäkille.

Jos kanin häkinovi on aina auki, sinne ei tarvitse laittaa muuta kuin kuiviketta ja heinää. Suola- ja kalkkikivet eivät ole nykysuositusten mukaan pakollisia, sillä lemmikin pitäisi saada monipuolisesta ravinnosta kaiken tarvitsemansa. Kivistä ei kuitenkaan ole haittaa, jos sellaiset on jo hankittu. Keraamisen ja melko painavan juoma-astian voi sijoittaa häkin viereen. Jos käytössä on juomapullo, sen lisäksi on hyvä olla tukeva juomakuppi varalla. Mikäli juomapullo lakkaa toimimasta eikä omistaja huomaa sitä heti, kanilla on ainakin kupissa vettä. Moni kani valitsee astian pullon sijasta. Heinäverkko on hyvä olla olemassa, mutta ei pakollinen. Sitä yleensä suositellaan, jotta kani ei söisi ulosteista heinää. Häkkien mukana myytävät verkot ovat usein liian pieniä eikä niihin mahdu tarpeeksi heinää. Heinäverkkona voi käyttää esimerkiksi metallista pyöränkoria, mutta vain sellaista, joiden pinnojen välistä heinää saa hyvin syötyä. Osa kaneista hyppää heinäkorin päälle, joten se ei auta heinien likaantumattomuudessa. Tärkeintä on siivota likaantuneet osiot päivittäin, jolloin ongelmia ei pääse syntymään. Häkkiin voi laittaa pesäkopin, mutta saman asian ajaa, kun laittaa häkin katon päälle vaikkapa ison pyyhkeen tai kaislamaton, jos kanilla on tapana hypätä häkin katolle. Pääasia on, että kanilla on jokin turvapaikka, mihin se pääsee halutessaan rauhoittumaan. Luolaeläimenä kani kaipaa jotain päänsä päälle tunteakseen olonsa turvalliseksi. Kuivikkeeksi ei sovellu sahanpuru tai sanomalehti. Sahanpurun lastu on liian pientä ja pöllyävää ja kani saa siitä hengitysvaikeuksia. Sanomalehdissä on puolestaan kanille myrkyllistä painomustetta. Kuivikkeeksi käy haapahake, paperipelletti tai esimerkiksi hamppukuivike. Hamppu- ja pellavakuiviketta saa ostettua isoissa säkeissä maatalouskaupoista. Monissa kutteri- ja puupellettilaaduissa on mäntyä, joka voi aiheuttaa kaneille terveysongelmia. Hermeliineille tai muille roduille, joilla on ulkonevat silmät, suositellaan haapahaketta.

Hoito ja käsittely

Asunto tehdään kaniturvalliseksi varmistamalla, ettei sähköjohtoja ole ulottuvilla eikä kani voi muutenkaan satuttaa itseään. Liukkaat lattiat pitäisi suojata matoilla, jotta kanin on helppo liikkua eikä se voi loukata itseään. Lisäksi on varottava askeliaan ja ovia. Kanin turkkia harjataan karvanlähdön aikaan useasti, muutaman päivän välein. Paras harjausväline on mahdollisimman tiheäpiikkinen metallikampa. Karstat vain rikkovat karvan rakennetta eivätkä yleensä edes yllä karvan juureen asti, jolloin ainakin pitkäkarvaisten kanien turkki pääsee takkuuntumaan. Vauvanharjat ovat yleensä karstaakin huonompi vaihtoehto. Ellei kania harjaa, sille saattaa tulla kohtalokas suolitukos, kun irtokarvat joutuvat kanin suolistoon sen pestessä itseään. Kani yleensä pesee turkkinsa nuolemalla harjaustoimenpiteen jälkeen. Karvanlähdön aikaan voi antaa 1–2 tablettia (kanin painosta riippuen) papaijapuristetta ruuan mukana päivittäin ennaltaehkäisemään suolitukoksia. Myös kuivattu papaija, ananas ja ananassäilykkeiden mehu tai tuore ananas ajavat saman asian. Kania ei saisi pestä kokonaan, koska se vilustuu herkästi. Pesemiselle ei pitäisi olla edes tarvetta. Leikkaa kynnet säännöllisesti, jotta ne eivät kasva liian pitkiksi. Luonnossa kani kaivaa maata, jolloin kynnet kuluvat itsestään ja kynnet myös painautuvat maahan. Sisätiloissa kynnet eivät itsestään kulu eivätkä kynnet myöskään pääse kaivautumaan maahan vaan kasvavat liian pitkinä käyriksi. 

Silittele ja sylittele kania säännöllisesti, jotta se kesyyntyy. Yleensä arkuus johtuu siitä, ettei kania ole totutettu riittävästi ihmisiin ja käsittelyyn. Syynä voi myös olla vääränlainen käsittely. Vaikka kani olisikin rohkea, saattaa kestää jopa useita viikkoja, ennen kuin se uskaltaa itse tulla ulos piilopaikastaan. Anna kanin tutustua rauhassa uuteen ympäristöönsä. Anna kanin lähestyä itse sinua ja ojenna rauhallisesti kätesi kanin haisteltavaksi. Ajan myötä kani alkaa luottaa sinuun ja uskaltaa juoksennella lattialla pelkäämättä. Sylittelyssä kannattaa muistaa tarkkailla kanin nenää. Jos se väpättää todella tiuhaan, on syytä laskea kani maahan varovasti. Paikallaan oleva kani ei välttämättä ole rento vaan se pelkää ja leikkii siksi kuollutta.

Pahimpia stressinaiheuttajia ovat muutokset kanin ympäristössä; esimerkiksi häkin paikan vaihtaminen, korkea ja kova ääni (tv ja radio) tai hajujen vaihtuminen. Myös muut eläimet sekä pienet lapset saattavat aiheuttaa stressiä ja pelontunnetta. Saalistusviettiset koirat ja kissat ovat huono yhdistelmä kanin kanssa. Sellainenkin koira, joka ei ennen ole osoittanut kaneihin tai jäniksiin mitään mielenkiintoa, voi yhtäkkiä napata kanin suuhunsa ja pahimmassa tapauksessa viedä siltä hengen. 

Ihmiseen kohdistuva aggressiivisuus johtuu aina joko kanin huonosta kohtelusta, joita ovat esimerkiksi väärin nostaminen tai jahtaaminen, tai siitä, että kani on sairas. Sairas kani puolustaa itseään ulkopuolisilta. Monet kanit pitävät kotiaan reviirinään ja saattavat hyökätä kimppuun, jos taloon tulee vieraita. Älä siis työnnä kättäsi vieraan kanin nenän eteen, jos se lepää piilopaikassaan!

Kaneilla on luontainen tarve nakerrella kaikenlaista. Kun kani saa riittävästi heinää, puiden oksia ja kuivattua leipää, kiellettyjen esineiden nakertelu yleensä vähenee. Tekstiileistä pitäville kaneille voi antaa omia pyyhkeitä makuualustoiksi, joita niiden on sallittua tuhota. Yleensä pyyhkeitä myös myllätään suurella mielenkiinnolla. Vielä parempaa puuhaa on etsiä pyyhkeen sisältä kätkettyjä herkkupaloja. Kiellettyjen esineiden nakertelu voi olla myös kanin tapa merkitä reviirinsä, jolloin kanin leikkauttaminen saattaa auttaa. Vaaralliset johdot voi joko nostaa kanin ulottumattomiin tai peittää ne esimerkiksi metalliverkolla. Nakerteluun voi kuulua myös häkin kaltereiden nakertelu. Yleensä näin tekevät vain kanit, jotka eivät saa olla koko ajan vapaana. Nakertelu loppuu, kun kani päästetään vapaaksi. 

Ruokinta

Kania voi ruokkia kaksi kertaa päivässä. Aamulla voi esimerkiksi antaa tuoreruokaa ja illalla pellettiä. Säännölliset ruokinta-ajat ja ruokamäärät edistävät ruuansulatusta. KANIN PÄÄRUOKAA ON HEINÄ, jota on oltava aina saatavilla. Ruokinta-ajat koskevat siis vain muuta ruokaa kuin heinää. Heinän on oltava hyväntuoksuista, joten sen laatu kannattaa tarkistaa aina ennen heinän ostamista ja kanille tarjoamista. Jos kani aivastelee heinän vuoksi, vaihda toisenlaiseen heinään tai sumuta heiniä vähän suihkupullolla. Älä siis lakkaa antamasta heinää! Ilman heinää kanin suoliston toiminta häiriintyy ja hampaat saattavat kasvaa liian pitkiksi, jolloin kani tarvitsee eläinlääkäriä lyhentämään ne nukutuksessa. Heinän syöminen kuluttaa parhaiten kanin jatkuvasti kasvavia hampaita. 

Kanin ruokavalioon kuuluu myös kanipelletti. Kaupoissa myydään paljon erilaisia kaneille tarkoitettuja siemenseoksia, mutta ne ovat liian rasvaisia ja niissä on liian alhainen ravintoarvo. SIEMENSEOKSET EIVÄT KUULU KANIN RUOKAVALIOON (myös monen eläinlääkärin mielipide) eivätkä kanit niitä kaipaakaan, jos ruoka on muuten monipuolista. Kanipellettiäkään ei kannata antaa kovin paljoa yhden päivän aikana (esimerkiksi yksi ruokalusikallinen kääpiörotuiselle kanille). Lisäksi kanin on saatava monipuolisesti vihanneksia ja hedelmiä. Kanille saa antaa vain huoneenlämpöistä tuoreruokaa. Ruuan pitää olla laadukasta, homeetonta, pölytöntä ja puhdasta. Raikasta vettä pitää olla aina saatavilla. Kanille on hyvä antaa lehtipuiden oksia jyrsittäviksi. Oksat tarjoavat myös hyvän ja halvan virikkeen kanille. Syötä vain sellaista ruokaa, minkä tiedät olevan myrkytöntä ja muutenkin vaaratonta. Pese puiden oksat kuumalla vedellä, jotta kani ei saa niistä loisia. Älä poimi ruokaa autoteiden varsilta ympäristösaasteiden takia. Tee mahdolliset muutokset ruokintaan varoen.

Kanille voi antaa myös näitä:

  • kuivattu ruisleipä tai tumma näkkileipä. Leipää ei kannata antaa kuin pieniä paloja kerrallaan
  • puiden oksat, mm. koivun, haavan, pihlajan, pajun ja omenapuiden oksat ovat mainioita nakerreltavia. Oksat voi pestä kuumalla vedellä ja vaikkapa juuriharjalla. Kun ne ovat kuivuneet, ne voi antaa kanille.
  • kaura-, speltti- ja täysjyvähiutaleet.

Hyvää tuorerehua (hedelmiä ja pinaattia vain pieninä määrinä):

  • parsakaali
  • porkkanat naatteineen
  • endiivit
  • lehtikaali
  • pinaatti
  • lanttu
  • varsi- ja juuriselleri
  • vadelmanlehdet
  • ahomansikan lehdet
  • pihatähtimö
  • vuohenputki
  • omena
  • päärynä
  • banaani
  • apila (ei puna-apilaa!)
  • tavallinen käsin poimittu ruoho
  • yrtit (kuten persilja, tilli, timjami, basilika, minttu ja salvia)
  • voikukan lehdet
  • lutukka
  • valvatti
  • nuori, kuivattu nokkonen
  • siankärsämö
  • piharatamot
  • puolukan ja mustikan varvut

Älä anna näitä kanille:

  • appelsiinit tai muut sitrushedelmät
  • pavut
  • sipulikasvit
  • rasvapitoiset tai eläinperäiset ruuat
  • keräsalaatti
  • jäävuorisalaatti
  • kaali
  • perunanidut
  • ulkomailta tuotujen hedelmien ja kasvisten kuoret tai siemenkodat
  • pakasteruuat
  • myrkylliset kasvit

 

Yleisimmät sairaudet ja niiden hoito

Ummetus voi johtua vääränlaisesta ruokavaliosta, karvojen aiheuttamasta suolitukoksesta tai liikunnan puutteesta. Kanille voi syöttää ruiskulla raikasta huoneenlämpöistä juomavettä 2ml/kg muutamana kertana päivässä. Ellei kani ulosta tai syö kotihoidosta huolimatta, vie kani välittömästi eläinlääkäriin, sillä suolitukos johtaa nopeasti kuolemaan. Ennaltaehkäisevä toimenpide ummetukseen on oikea ruokavalio ja kanin harjaaminen etenkin karvanlähdön aikaan. Syömättömyys voi johtua myös siitä, että kanilla on kipuja eikä se siksi myöskään ulosta. Ummetus on myös itsessään kivulias. Tällöin kani on vietävä eläinlääkäriin. Jos kani on ollut nukutusta vaativassa toimenpiteessä, eläinlääkäri yleensä antaa Primperania tai Vomendia suoliston toimintaa edistämään. Eläinlääkäreillä ja eläintarvikeliikkeissä on myynnissä Recovery-jauhetta, jossa on paljon kuitua. Tästä jauheesta tehty velli sekä Primperan yhdessä yleensä laukaisevat ummetuksen eikä suolitukosta pääse syntymään. Vatsalle hyviä yrttejä ovat minttu ja persilja. Ummetuksesta kärsivälle tai kärsineelle kanille on hyvä antaa ruokaan (tai löysään kauravelliin ellei kani suostu itse syömään) sekoitettuna terveen lajitoverin muutama papana. Lämpöhoito infrapunalampun avulla ja kevyt vatsahieronta voivat myös auttaa.

Ripulin syynä voi olla esimerkiksi ruokinnan muutos, pilaantunut tai liian kylmä ruoka, huonolaatuinen ruoka, stressi, lääkekuurit tai bakteerit. Pese ripulia sairastavan kanin takapää kädenlämpöisellä vedellä ja kuivaa huolellisesti. Desinfioi kanin häkki ja pese ruoka- ja vesiastiat kuumalla vedellä. Vaihda häkin kuivikkeet pari kertaa päivässä. Ripuloivalle kanille voi kokeilla antaa kotihoitona seosta, jossa on 0,5 dl veteen keitettyä löysää kauravelliä tai vauvoille tarkoitettua vihannessosetta, muutamia heinäpellettejä liotettuina, 1 tl terveen kanin papanoita liotettuna ja muutama tippa monivitamiinivalmistetta. Vaihtoehtoisesti voi käyttää Recovery-jauheesta tehtyä velliä. Maitohappobakteerivalmisteiden käyttö ei auta, jos valmisteessa ei ole kanien suolistolle ominaista bakteeristoa. Vähennä tuoreruuan määrää ja lopeta se sitten kokonaan. Anna vain kuivaa heinää, kunnes ripuli on parantunut. Mikäli ulosteessa on verta tai ruokahalu on heikentynyt, vie kani välittömästi eläinlääkäriin. Hoitamattomana ripuli voi koitua kanin kuolemaksi. Vatsalle hyviä yrttejä ovat minttu ja persilja. Vadelmanlehdet rauhoittavat vatsaa. Ripulista kärsivälle tai kärsineelle kanille on hyvä antaa ruokaan (tai löysään kauravelliin ellei kani suostu itse syömään) sekoitettuna terveen lajitoverin muutama papana.

Silmätulehdukset. Kanin silmät ovat alttiita erilaisille vaurioille. Silmätulehdukset voivat johtua esimerkiksi heinän pölystä tai vilustumisesta. Silmään saattaa osua myös terävä heinänkorsi. Silmätulehdus voi johtua myös hampaista, sillä poskihampaiden juuret voivat painaa kyynelkanavia. Tulehtunut silmä vuotaa joko kirkasta tai värillistä nestettä, kani räpyttää sitä useasti tai pitää kokonaan kiinni. Luomen iho tai sarveiskalvo voi punoittaa. Karvat silmän ympärillä ovat liimaantuneet yhteen. Lievissä silmävaivoissa riittää, kun silmää huuhtelee säännöllisesti apteekista saatavalla fysiologisella suolaliuoksella. Jos kanin silmät ovat ulkonevat ja niihin jää helposti roskia, apteekista saatavat kosteuttavat ja hoitavat silmätipat ovat parempi vaihtoehto. Silmätulehdus vaatii eläinlääkärin hoitoa. Jos myös kanin nenä vuotaa, kani pitää heti viedä eläinlääkärille, sillä kani ei osaa hengittää suun kautta.

Hilsepunkki on yksi kanin tavallisimmista ulkoloisista. Loinen elää kanin ihon pintaosissa ja tartunta oireilee hilseilynä, runsaana karvanlähtönä ja kutinana. Loista ei voi paljaalla silmällä nähdä vaan diagnosointi tapahtuu eläinlääkärin ottaman raapenäytteen perusteella. Hoitona on eläinlääkärin antama loishäätöpistos. Hilsepunkki tarttuu helposti eläimestä toiseen suorassa kontaktissa, mutta myös esimerkiksi harjan tai heinän välityksellä. Ihmisessä loinen ei lisäänny.

Pasteurelloosi on Pasteurella multocida -bakteerin aiheuttama tulehdus. Bakteeri voi levitä kaikkiin elimistön kudoksiin, mutta yleisin esiintyminen on hengitysteissä tai silmän kalvoissa. Pasteurelloosi leviää pisaratartuntana ja suorassa kontaktissa erittäin helposti eläimestä toiseen. Terveessä eläimessä tartunta ei välttämättä aiheuta oireita, mutta oireetonkin eläin voi levittää bakteeria. Yleisimpiä ilmenemismuotoja ovat hengitystietulehdus, paiseet, silmätulehdukset ja korvatulehdukset. Pasteurelloosia hoidetaan antibiooteilla (Ditrim tai Baytril), mutta täydellinen parantuminen on yleensä mahdoton. 

Encephalitozoon cuniculi eli e. cuniculi on sienimäinen alkuloinen, joka aiheuttaa kaneissa erilaisia tulehduksia. Se tarttuu virtsan ja papanoiden mukana sekä mahdollisesti myös ilmateitse. Sen hoito vaatii matolääkkeen (fenbendatsoli) ja antibiootit. Matolääke poistaa oireet ja antibiootti auttaa tulehdukseen. E. cuniculiin liitetään yleensä hermostosairauksia ja sokeutumista. Ei ole selvää, tappaako matolääke loisen vai saako se loisen vain menemään remissioon. Kyseessä on zoonoosi eli loinen voi tarttua myös ihmisiin ja muihin eläimiin. Tartunnansaajalla pitää kuitenkin olla heikentynyt vastustuskyky.

Verenvuotokuumetautia tavattiin ensimmäisen kerran Suomessa vuonna 2016. Verenvuotokuumetaudin lyhennys on RHD (rabbit haemorrhagic disease) ja siitä on olemassa eri kantoja. Suomesta löytyi kalikiviruksen kakkoskantaa eli RHD2-kantaa. Oireita ovat kuumeilu, verinen vuoto sieraimista tai peräpäästä, äkkikuolemat ja äkillinen verenpaineen lasku. Yleensä virus iskee maksaan ja joskus myös muihin sisäelimiin. Kani voi olla sairastunut verenvuotokuumetautiin vaikka sillä ei olisi mitään klassisia oireita. Virus leviää mm. hyönteisten, eritteiden, juomaveden sekä ruuan välityksellä. Siksi rokottamattomia kaneja ei auta se, ettei niitä viedä ulkoilemaan tai niille ei kerätä ruokaa luonnosta. Kanin pääruokaa on heinä, joten virusta ei pysty välttämään sataprosenttisesti. Viruksen voi myös tietämättään itse tuoda kotiin vaatteissa tai kengissä. Viruksen ykköskanta on tappavampi kuin kakkoskanta, mutta kakkoskanta ehtii samasta syystä tartuttaa paljon enemmän kaneja. Poikaset ovat immuuneja viruksen ykköstyypille, mutta eivät kakkostyypille. Virusta vastaan on rokote. Kysy omalta eläinlääkäriasemalta sen saatavuudesta.

Hammasviat. Kaneilla saattaa olla synnynnäisiä purentavikoja, jolloin hampaat kasvavat liian pitkiksi ja niitä täytyy tällöin lyhentää eläinlääkärin vastaanotolla. Vääränlainen ruokavalio eli liian vähän heinää saattaa myös aiheuttaa hampaiden liikakasvua, jolloin kani ei pysty kunnolla syömään. Hammaspiikit saattavat hangata kanin poskia tai kieltä, jolloin syöminen vaikeutuu.

Madotuksen voi tehdä kerran vuodessa, mutta sitä suositellaan vain jos epäillään e. cuniculia tai jos papananäytteestä on löytynyt sisäloisia. Matolääkkeeksi käyvät parhaiten Axilur-tabletit. Tabletti on helppo murskata ja pyöritellä muruset banaaninpalaan. Matolääkepakkauksissa ei mainita kanien annostusta. Oikea annostus on Flubenolia (flubendatsoli) 50 mg/kg kolmena päivänä tai Axiluria (fenbendatsoli) 20 mg/kg viitenä päivänä. E. cuniculi -tapauksissa suositellaan jopa 28 vuorokauden Axilur-kuuria.

Valeraskaudet johtuvat yleensä leikkaamattoman uroskanin läsnäolosta. Naaras alkaa käyttäytyä erilailla ja on äkäisempi kuin yleensä. Naaras saattaa etsiä pesää ja alkaa nyhtää karvaa itsestään pesää varten. Lisäksi nisät saattavat täyttyä maidosta. Kun naaras on kerran tullut valeraskaaksi, valeraskaudet yleensä uusivat. Jokainen valeraskaus kasvattaa entisestään sekä kohtusyöpä- että kohtutulehdusriskiä. Naaraskanin valeraskauteen ei ole olemassa muuta eläinlääketieteellistä hoitoa kuin sterilointi.

Muutamia kaneihin erikoistuneita eläinlääkäreitä ja eläinlääkäriasemia:

- Kirsi Kemppainen
- Pilvi Lassila
- Tatiana Pietilä
- Johanna Mäkitaipale
- Deplhine Laniesse
- Johanna Raulio
- Gisle Sjöberg
- Oiva Eläinklinikka
- Eksoottisten eläinten klinikka

Lähteet ja hyödyllistä kanitietoutta:

  • Lassila, Pilvi (toim. 2017). Poskipusseja, suomuja ja siipisulkia. Pienten ja eksoottisten seuraeläinten hoitotyö. Helsinki: Opetushallitus.
  • Lassila, Pilvi (2001). Eksoottisten lemmikkieläinten terveyden- ja sairaudenhoito. Ohjeita omistajille. 3. painos. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/ela/sarjat/oppimateriaalia/2/eksootti.pdf Hyödyllistä tietoa kanien terveyden- ja sairaudenhoidosta, sisältää tietoutta myös muista eksoottisista eläimistä.
  • Lurppa.net (2012). http://www.lurppa.net/kani/index.html Paljon hyödyllistä tietoa kanien käyttäytymisestä ja hoidosta.
  • Mäyränpää, Sari (2017). Kanikirja: opas kanien maailmaan. Helsinki: Kopio Niini.
  • Varga, Molly (2014). Textbook of Rabbit Medicine. 2. painos. Elsevier Ltd. Kattava paketti kanien terveydenhoidosta ja sairauksista englanniksi.


Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistys Pesu ry muistuttaa lemmikinomistajia helteen vaaroista. Kuumaan autoon tai suoraan auringonpaisteeseen jätettyä koiraa, kuten kaikkia muitakin lemmikkejä, uhkaa jo lyhyessä ajassa lämpöhalvaus. Pysäköidyn auton sisälämpötila nousee helteellä varjossakin vaarallisen korkeaksi, vaikka ikkunat olisivat raollaan. 

Lämpöhalvauksen oireita ovat nopea hengitys, läähätys, kuolaaminen, oksentelu ja horjuminen. Kun koira ei enää ole levoton vaan makaa apaattisena paikallaan, sen pitää saada apua heti.  

Jos näet, että kuumaan autoon on jätetty koira eikä se ole kunnossa, estä suora auringonpaiste autoon peittämättä kuitenkaan ilmanvaihtoa. Ellet löydä auton omistajaa, ota yhteys poliisiin.  

Lämpöhalvauksen saanut koira siirretään viileään paikkaan ja sen oloa helpotetaan valelemalla varovasti kylmää vettä sen päälle noin puolen tunnin ajan. Vettä annetaan juotavaksi pieniä määriä kerrallaan. Kun koira virkoaa, se kannattaa viedä eläinlääkäriin. Jos koira on tajuton, se pitää viedä heti eläinlääkäriin.

Ehkäise ikävät seuraukset ja jätä lemmikki ostosreissujen ajaksi kotiin. Jos esimerkiksi koiran kanssa on pakko matkustaa, huolehdi siitä, että se pysyy viileänä, saa riittävästi raikasta juotavaa ja on suojassa suoralta auringonpaisteelta. Pidä usein taukoja ja ota koira silloin autosta ulos. Älä jätä koiraa ollenkaan helteellä autoon.


autossa

Kevään ja kesän tullen orvoiksi luullut luonnonvaraisten eläinten poikaset huolestuttavat eläinten ystäviä. On kuitenkin tavallista etteivät emot vietä koko aikaa poikastensa vieressä, eikä poikasella ole hätää, kun sen annetaan olla rauhassa. Jos löydät luonnonvaraisen eläimen poikasen, älä koske eläimeen tai ota sitä mukaasi turhaan ellet ole täysin varma, että eläimen emo on kuollut!  Linnut saattavat viipyä ruoanhakumatkalla useamman tunnin. Yksinäisen linnunpoikasen tilannetta pitää seurata pitempään, sillä usein vanhemmat ovat lähistöllä. Ikkunaa päin lentänyt lintu on saattanut saada lievän aivotärähdyksen, joka voi parantua, kun se saa levätä hetken suojassa rauhaisassa paikassa.

pupuPupun- ja oravanpoikaset voivat olla todella pieniä ja vastustamattoman söpöjä, mutta niihin ei saa koskea elleivät ne ole välittömässä vaarassa. Oravanpoikasen emo saattaa pelätä tulla paikalle, jos lähistöllä on ihmisiä. Paras tapa on seurata tilannetta ja ellei emoa näy noin puolen tunnin kuluessa, voi neuvoa kysyä eläinsuojeluyhdistykseltä tai eläinsuojeluvalvojalta, joka on erikoistunut luonnonvaraisiin eläimiin.

Jos poikanen on eksynyt selvästi vaaralliseen paikkaan, kuten autotielle, sen voi siirtää turvallisempaan paikkaan lähettyville. Vältä kuitenkin eläimen turhaa käsittelyä. Eläimiin koskettaessa on hyvä käyttää hansikkaita.

Kesäisin varsinkin nuoren siilin uhkana on monilta pihoilta löytyvä nurmikkotrimmeri. Trimmeri saattaa osua aiheuttaen pahaa vahinkoa varsinkin pesäpaikattomiin siilinuorukaisiin, jotka lymyilevät ruohikossa.

Apua tarvitseva eläin on toimitettava mahdollisimman pian asiantuntevaan hoitoon. Jos luonnonvarainen eläin on loukkaantunut, voit ottaa yhteyttä kaupungin eläinlääkäriin tai poliisiin. Kaupungin eläinlääkäri voi tarvittaessa antaa luonnonvaraiselle eläimelle ensiapua maksutta. Muistathan, että luonnonvaraista eläintä ei saa ottaa lemmikiksi, sen sijaan linnunpönttöjen ja siilien pesien rakennus auttaa niitä kovasti!


Sinisorsa on tuttu näky talvisilla ruokintapaikoilla. Se on kuitenkin muuttolintu, jonka kuuluisi viettää talvensa aivan muualla kuin kaupunkien sulavesissä pulla-annostaan odottaen. Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistys kehottaa ihmisiä pidättäytymään sorsien ruokinnasta ja antamaan niille mahdollisuuden toimia luonnollisen vuodenaikakierron mukaan. Sorsien ruokinta tuo mukanaan monenlaisia ongelmia tautiriskistä vääränlaisen ravinnon aiheuttamiin haittoihin.

Vuosien varrella asenteet kaupunkiluontoa kohtaan ovat muuttuneet. Harva pohtii sorsien ruokintaa luonnon tasapainoon puuttumisena – enimmäkseen ajatellaan lintujen elävöittävän kaupunkia. Kun ihminen ei enää itse elä luonnon äärellä, se halutaan tuoda mukana kaupunkiin.

Valkeakoskella lintuhoitolaa pitävä luonnonvaraisten eläinten eläinsuojeluvalvoja Markku Alanko on huolestunut kehityksestä:

- Ehdottomasti ei pitäisi ruokkia. Sorsat eivät ole luonnostaan täällä talvehtivia lintuja. Satunnaisia sorsia jää yrittämään talvehtimista sopiville paikoille, ilman ihmisen paapomista. Sinisorsat muuttavat luonnostaan ruoan perässä sulasta sulaan, ja ellei niitä ruokittaisi kaupungeissa, ne lähtisivät esimerkiksi Tampereelta ensin Hämeenlinnaan, sieltä Riihimäelle ja edelleen Tanskan salmien kautta aina Eurooppaan saakka, jäätilanteen mukaan.

Tampereen kaupunki on lopettanut vesilintujen ruokinnan. Ruokintalautta sijaitsi aiemmin Satakunnansillan kupeessa, jossa voimalaitoksen virtaus pitää Tammerkosken sulana läpi talven.

Talviruokinnalla houkutellaan sorsat keinotekoisesti talvehtimaan samoissa avoimiksi jäävissä vesissä yksipuolisella ruokinnalla, joka vaikuttaa lintujen yleiskuntoon. Samalla lisätään merkittävästi lintujen tautiriskiä. Ruokintapaikkoja käyttävät sorsien lisäksi muutkin linnut, mikä edesauttaa tartuntatautien, kuten salmonellan, leviämistä laajalti. Lisäksi ruokintapaikat houkuttelevat paikalle rottia. Myös loukkaantumisriski on suuri, sillä liikenteen seassa matalalla ruokintapaikalle tai sieltä pois lentävä sorsa törmää helposti autoon. Joka talvi lintuhoitolaan tuodaan tällä tavoin loukkaantuneita yksilöitä.

Luontoon puuttumista ei pitäisi koskaan tehdä kevein perustein. Ihmiset reagoivat tunneperäisesti, kun kokevat sorsien olevan ahdingossa talvipakkasessa, vaikka niillä ei itseasiassa olisikaan mitään hätää. Sairasta tai ahdingossa olevaa eläintä pitääkin auttaa, mutta ensin on syytä varmistaa, että eläin todella on avun tarpeessa.

«Takaisin


Yliopistolliseen pieneläinsairaalaan Hämeentielle on keväällä tuotu joka päivä useita rusakonpoikasia luonnosta sekä niiden lisäksi kissoja, joilla on vakavia vammoja putoamisen seurauksena. Helsingin Yliopistollisen Eläinsairaalan Ystävät YES ry ja Suomen Eläinsuojeluyhdistys SEY muistuttavat, että rusakonpoikasiin ei saa koskea. Kissanomistajien pitäisi puolestaan muistaa, että kissa voi vammautua pahasti pudotessaan ikkunasta tai parvekkeelta.

Kissan kykyä selviytyä korkealta putoamisesta liioitellaan huomattavasti. Putoamisvammat ovat moninaisia. Eturaajat voivat mennä poikki useasta kohdasta kissan iskeytyessä maahan, mutta luunmurtumiakin vakavampia ovat sisäiset vammat. Usein kissalta halkeaa kitalaki tai repeää virtsarakko tai keuhkot. Vammat invalidisoivat kissan jopa kuukausiksi tai voivat olla kuolemaan johtavia. Vammojen hoitaminen voi maksaa huomattavia summia.
- 300 euron eläinlääkärinlasku on pienin mahdollinen pudonneen kissan omistajaa kirpaiseva kuluerä, eikä yli 1000 euroakaan useista hoitokerroista ja leikkauksista ole mitenkään tavatonta - ja kissan kärsimykset vielä päälle, YESin toiminnanjohtaja Leila Nurmikivi toteaa.

Silloinkin kun kissa on selviytynyt putoamisesta näennäisen vahingoittumattomana, on tärkeää seurata tarkoin, että se pystyy hengittämään ja virtsaamaan normaalisti.

Kissa voi saada myös hakasella raolleen kiinnitetyn ikkunan auki. Usein putoamisvaaraa ei tulla edes ajatelleeksi, ennen kuin vahinko on jo tapahtunut. YES ja SEY painottavat, että kun ikkunoita ja parvekkeen ovia aletaan kesän tullen pitää auki, on kissan turvallisuus varmistettava kiinnittämällä verkko ikkunaan ja parvekkeen reunaan.
- Kissa ei nimittäin osaa ottaa opikseen aikaisemmista ilmalennoistaan, lisää Nurmikivi.
Rusakonpoikasen kuuluu olla yksin
Jänikset eivät tee pesää. Emo jättää poikaset yksin johonkin suojaan ja käy niitä imettämässä vain pari kertaa yössä. Poikasia ei saa poimia talteen muka orpoina. Vaarallisesta paikasta, kuten polulta tai avoimelta nurmikolta, poikasen voi nostaa syrjään kasvillisuuden suojaan.

- Pikku rusakot eivät valitettavasti kovinkaan hyvin kestä hoidon ja sairaalaolosuhteiden aiheuttamaa stressiä vaan kuolevat siihen, kertoo Leila Nurmikivi tarpeettomasti eläinsairaalaan tuoduista rusakonpojista.

Eläinsairaalassa emon maito korvataan maidonvastikkeella. Ongelmat alkavat useimmiten kiinteään ruokaan siirryttäessä. Valitettavan usein hoitoon tuotu poikanen kuolee ripuliin.
- Ehdottomasti paras ratkaisu on jättää pikkupupu luontoon, korostaa Nurmikivi.

Lisätietoja: Toiminnanjohtaja Leila Nurmikivi
Yliopistollisen Eläinsairaalan Ystävät YES ry
Puh. 050 597 5680
www.elainsairaalanystavat.com


Suomessa on 1.10.2003 lähtien ollut voimassa järjestyslaki, joka korvasi kuntakohtaiset järjestyssäännöt. Laissa on myös kissa- ja koirakuria koskevia säännöksiä.

Lain mukaan koirat on pidettävä taajamassa kytkettyinä. Kissan- ja koiranomistajien on pidettävä huolta siitä, ettei eläin pääse ollenkaan yleiselle uimarannalle, lasten leikkipaikaksi varatulle alueelle, toriaikana torille, urheilukentälle tai yleiselle hiihtoladulle. Kuntopolulla koiraa ja kissaa saa kuljettaa kytkettynä.

Koiria ei määrätä kytkettäviksi suljetuilla pihoilla, koirien harjoituspaikoilla eikä erityisesti koirille osoitetuilla aidatuilla jaloittelualueilla. Koiran tulee kuitenkin näissäkin paikoissa olla omistajansa tai haltijansa valvonnassa.

Koiran omistajan tai haltijan on lisäksi pidettävä huolta siitä, ettei koiran uloste jää ympäristöön hoidetulla alueella taajamassa. Hoidettuja alueita lain mukaan ovat esimerkiksi alueet, joilla nurmikot on leikattu ja joilla on istutuksia tai joilla tiet ovat päällystettyjä.

Järjestyslaki pyrkii edistämään järjestystä ja turvallisuutta yleisillä paikoilla. Yleiseen järjestykseen liittyvät säännöt ovat koko maassa samat uuden lain myötä. Aiemmin Suomessa ei ollut järjestyslakia, vaan voimassa olivat kuntien hyvinkin erilaiset järjestyssäännöt.

«Takaisin


Moni kissanomistaja on tottunut antamaan kissansa syötäväksi sädekaislaa, jota kukkakaupat myyvät yleisesti kissanruohon nimellä. Sädekaislaa kutsutaan myös kissankaislaksi tai niilinkaislaksi.

Viimeaikaisen tiedon mukaan näitä Cyperus-suvun kasveja ei kuitenkaan suositella annettavaksi kissoille, sillä ne sisältävät tujoonia, joka on eteerinen öljy. Se ärsyttää mahasuolikanavaa ja voi aiheuttaa rajuakin oksentelua. Tujooni myös kertyy munuaisiin ja saattaa ajan kanssa vaurioittaa niitä. Munuaisvauriot näkyvät joskus vasta vuosienkin päästä, joten vaikka kissa ei saisikaan oireita välittömästi kasvin syömisen jälkeen, on kaisla kissalle myrkkyä pidemmällä tähtäimellä.

Tämä on tärkeä asia huomata, eikä pidä tuudittautua siihen uskoon, että jos kissa ei saa välittömiä oireita, ei kasvista ole kissalle haittaa. Mikäli lieviä oireita esiintyy, voi kissaa yrittää lääkitä lääkehiilellä. Vakavammissa tapauksissa tulee ottaa yhteyttä eläinlääkäriin.

Sädekaislaa ei pidä myydä kissanruohona siksikään, että jos kasvi on tarkoitetut kissoille syötäväksi, siinä pitää rehulain mukaan olla suomenkielinen tuoteseloste käyttötarkoituksineen. Tuote pitää myös ilmoittaa Kasvintuotannon tarkastus- keskuksen rekisteriin. Sädekaislasta ei ilmoitusta ole tehty.

Oikein ruokittu kotikissa ei välttämättä tarvitse ruohoa ollenkaan, ja liian pitkä ruoho voi jopa tarttua kissan kurkkuun. Monet kissan kuitenkin pitävät ruohon pureskelusta, joten jos kissalle haluaa ruohoa antaa, kannattaa kasvattaa sille kauran- tai vehnänoraita. Niitä kissa voi syödä turvallisesti.

Jos näet sädekaislaa myytävän kissoille syötäväksi tarkoitettuna, valistathan kauppiasta sen myrkyllisyydestä. Lisätietoa myrkyllisistä kasveista saa esim. Myrkytyskeskuksesta.

Luomutuotanto tarkoittaa tuotantoeläimistä puhuttaessa muun muassa sitä, että eläimillä on väljemmät ja paremmat olot kuin tavallisilla tuotantoeläimillä. Luomueläimiä hoidetaan siten, että ne voivat käyttäytyä lajille tyypillisesti. Eläimillä tulee olla riittävästi tilaa seisoa luonnollisessa asennossa, kääntyä ympäri ja asettua makuulle niin, että kaikki eläimet mahtuvat makaamaan yhtä aikaa. Makuualueen pohjan tulee olla kiinteä, ja siinä pitää olla kuivitettu makuupaikka. Eläimillä on oltava myös mahdollisuus hoitaa itseään ja tehdä muita lajille tyypillisiä luonnollisia liikkeitä.

Luomueläimiä ei saa kytkeä kytkyellä eikä pitää sellaisissa häkeissä, jotka estävät kääntymisen. Eläinten tulee pääsääntöisesti päästä vuoden ympäri laitumelle tai ulkotarhaan, mikäli se on sään ja eläinten kunnon kannalta mielekästä. Niiden tulee voida elää lajilleen tyypillisissä ryhmissä.

Ruokinnassa pyritään mahdollisimman hyvin huomioimaan eläinten ravinnontarpeet ja hyvinvointi. Eläimet on pääosin ruokittava luonnonmukaisesti tuotetulla rehulla, joka on eläinlajin luontaista ravintoa. Ruokinnassa ei ole sallittua käyttää esim. kasvunedistäjiä. Nuorille luomueläimille tulee juottaa oman emon maitoa. Pakkoruokkiminen on luomutuotannossa kielletty.

Luonnonmukaisessa eläintuotannossa korostuu tautien ennaltaehkäisyn merkitys. Hoidon tavoitteena ovat pitkään tuottavat ja terveet eläimet. Sairastumiset ja tapaturmat pyritään ehkäisemään ennalta hyvän hoidon, terveiden ja kestävien eläinrotujen, monipuolisen liikunnan ja luonnollisen elinympäristön avulla. Jos eläin kaikesta huolimatta sairastuu tai loukkaantuu, se hoidetaan asianmukaisesti. Lääkintäkertojen määrä on kuitenkin rajoitettu, ja jos raja ylitetään, eläin voi tuottaa luomutuotteita vasta siirtymävaiheen jälkeen.

Lisääntyminen ja jälkeläisten hoito tapahtuvat mahdollisimman luonnollisesti. Rodut, jotka eivät kykene luonnolliseen lisääntymiseen eivät ole sallittuja. Eläimillä tulee olla mahdollisuus hoitaa itse jälkeläisiään.

Eläintuotannon ja kasvinviljelyn on luomutuotannossa muodostettava kokonaisuus, jossa toteutuvat kestävän maataloustuotannon periaatteet. Eläinten lukumäärä on suhteutettava siten, etteivät laitumet kulu liikaa ja kaikki kotieläinten tuottama lanta voidaan käyttää lannoitteeksi.

Lajikohtaisia määräyksiä

Nautojen tulee päästä ulkoilemaan ympäri vuoden. Luomuvasikat saavat juoda emonsa maitoa kolmen kuukauden ikään asti. Viikkoa vanhempaa vasikkaa ei saa pitää yksittäiskarsinassa, vaan sen pitää päästä ryhmäkarsinaan. Tilavaatimus esim. enintään 200-kiloisella naudalla on 2,5 m² , kun tavallisessa tuotannossa vaatimus 150–200-kiloisella eläimellä on 1,7 m².

Sioilla tulee olla pääsy ulkotarhaan vähintään toukokuusta lokakuuhun. Sikojen ulkotarhassa pitää olla mahdollisuus tonkimiseen. Emakoita on pidettävä ryhmissä lukuun ottamatta tiineyden loppuvaihetta ja imetysvaihetta. Porsitushäkkien käyttö on kielletty, samoin on kiellettyä pitää porsaita päällekkäisissä karsinoissa tai häkeissä. Porsaiden tulee saada juoda emon maitoa 40 päivän ikäisiksi. Tilavaatimukset luomusioilla ovat kaksi kertaa niin suuret kuin tavanomaisessa tuotannossa, esim. 50–85-kilon painoisilla luomusioilla 1,1 m² eläintä kohti, tavallisessa tuotannossa taas 0,55 m².

Luomukanat elävät lattiakanaloissa, joissa niille on järjestetty munintapesät ja nukkumaorret. Vähintään 1/3 lattiapinta-alasta on oltava kiinteää lattiaa, joka on peitetty kuivikkeella. Aina sään salliessa kanoilla on käytössä ulkotarha. Luomukanoja sallitaan viisi neliömetriä kohden. Perinteisissä häkkikanaloissa kanoja on 18 neliömetriä kohden. Häkkikanat elävät yleisesti neljän kanan häkeissä, joita on päällekkäin kolmessa kerroksessa. Uusiin perustettaviin häkkikanaloihin pitää nykyään varata kanoille virikehäkit, joissa kanoja on 13 neliömetrillä.

Myös muulla siipikarjalla, mm. broilereilla, on samanlaiset säädökset ulkoilusta ja lattiapinta-alan laadusta kuin munivilla kanoilla. Siipikarjan kasvatuksessa tulisi suosia hitaasti kasvavia rotuja. Suomessa tällaisia rotuja ei ole määritelty, joten kasvatuksessa noudatetaan vähimmäisteurastusikiä, joka broilereilla on 81 vuorokautta. Tavanomaisessa tuotannossa broilerit teurastetaan n. 36 vuorokauden ikäisinä.

Myös mm. lampaille, vuohille ja hevosille on määritelty lajikohtaiset säännökset, mutta Suomessa näitä eläimiä ei juuri ole luomutuotannossa.

Luomutuotanto Suomessa

Valvottua luonnonmukaista kotieläintuotantoa on Suomessa harjoitettu 1980-luvun lopulta lähtien. Nykyään sitä harjoitetaan vajaalla 400 tilalla. Luomutuotteiden kysyntä on kasvussa, mutta luomukotieläintalous on kehittynyt kasvintuotantoa hitaammin. Nestemäisiä maitovalmisteita ja munia on jo saatavilla melko hyvin, mutta lihan ja lihatuotteiden valikoimat ovat puutteelliset. Kuluttajien kannattaakin kysellä näitä tuotteita kauppiailta, sillä kysynnän lisääntyminen johtaa myös tarjonnan lisääntymiseen ennemmin tai myöhemmin. Eläinten ystävälle on tärkeää suosia luomua nimenomaan eläintuotteita ostaessaan, jotta luomueläimien määrä lisääntyisi ja eläinten hyvinvointi näin paranisi.

Luomutuotteiden merkinnät

Luomumerkkejä on useita, ja niiden väliset erot ovat jossain määrin vaikeaselkoiset. Erilaisista merkeistä huolimatta kaikki luomutuotteet täyttävät kuitenkin EU:n luomuasetuksen määrittelemät vaatimukset. Suomessa näkee eniten ns. aurinkomerkkiä ja leppäkerttumerkkiä, mutta EU:ssa on käytössä myös monia muita merkkejä.

aurinkomerkkileppakerttumerkki

Luomu - valvottua tuotantoa -merkki eli aurinkomerkki on viranomaisen luomumerkki. Se noudattaa EU:n asetuksen luomuehtoja ja osoittaa, että tuote on suomalaisen viranomaisen valvonnassa. Tuotteen tulee olla valmistettu, pakattu tai etiketöity Suomessa. Merkin myöntää Kasvintuotannon tarkastuskeskus KTTK.

Leppäkerttumerkki kertoo Luomuliiton tuotantoehtojen mukaan tuotetuista tuotteista. Sen käyttö edellyttää luomuvaatimusten lisäksi tuotteelta suomalaista alkuperää. Merkin haltija, myöntäjä ja valvoja on Luomuleppis Osuuskunta.


Lähteet:
Kasvintuotannon tarkastuskeskus: Luonnonmukaisen tuotannon ohjeet – eläintuotanto
Finfood
Kultamuna


«Takaisin

koiran_aktivointiKoiran aktivoinnista puhuttaessa tarkoitetaan usein asioita, missä koira pääsee käyttämään aivojaan. Pelkkää liikuntaa ei siis lasketa aktivoinniksi. Se, paljonko koira tarvitsee liikunnan lisäksi erilaista aktivointia, riippuu pitkälle rodusta sekä tietenkin myös yksilöstä. Koiran rotu tulisi valita sen mukaan, mihin ”rooliin” on koiraa hankkimassa.

Roduille on kuitenkin tarkoituksella haettu jalostuksen avulla eri käyttötarkoituksia. Puhutaan käyttökoirista, palveluskoirista sekä seurakoirista. Jaot eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä, sillä käyttö/-palveluskoira voi muun toiminnan ohella täyttää paikkansa myös seurakoirana. Kuitenkin tiettyihin rotuihin on tarkoituksella haettu ominaisuuksia, jotka oikealla aktivoinnilla ovat suureksi hyödyksi erilaisissa tehtävissä, mutta toiminnan puuttuessa ne ilmenevät lähinnä häiriökäyttäytymisenä. Joku toinen rotu taas tyytyy vähempään aktivointiin, mutta uskoisin, että jokainen koira sitä kaipaa edes jonkin verran! Aktivointi sitä paitsi väsyttää koiraa huomattavasti enemmän kuin pitkä lenkki. Tottelevaisuuskoulutuksen tai jäljestyksen jälkeen sama koira, joka saattaa kahden tunnin lenkin jälkeen pyöriä jatkuvasti omistajan jaloissa, makaakin rentona ja tyytyväisenä syvässä unessa.

Aktivoinnin ei tarvitse olla koemielessä tavoitteellista toimintaa. Toki Suomessa on tarjolla useita kansallisia lajeja, joissa voi kisata koiransa kanssa, jos innostuu tavoitteellisemmin kouluttamaan koiraansa. Osa kokeista on suunnattu vain tietyille roduille, kuten palveluskoirakokeet ja metsästyskokeet, mutta osa lajeista taas on avoinna kaikille roduille, myös tunnistusmerkityille monirotuisille. Näitä lajeja ovat mm. tottelevaisuuskoulutus (TOKO) sekä pelastuskoirakoulutus. Tietoa eri lajeista sekä lista koeoikeuden omaavista roduista löytyy palveluskoiraliiton sivuilta, www.palveluskoiraliitto.fi. Lajeja harrastamaan pääsee paikallisten koirakerhojen ja yhdistysten kautta, missä ohjattua koulutusta on yleensä saatavana. Seurojen ja yhdistysten yhteystietoja löytyy mm. kennelliiton sivuilta. Mutta takaisin omatoimiseen kotikoiran aktivointiin...

Aktivoinnin voisi mielestäni jakaa kolmeen eri osa-alueeseen: temppuihin ja ongelmanratkaisuihin, nenänkäyttöön sekä leikkiin. Aktivoinnin suhteen on kuitenkin syytä pitää mielessä pari asiaa, jottei mukava yhdessä tekeminen tuo ikävyyksiä tullessaan. Aktivointi olisi paras keskittää ulkona tapahtuvaksi toiminnaksi. Sisätiloissa koiran yleensä toivotaan olevan rauhallinen, joten on turha opettaa koiraa touhuamaan siellä aktiivisesti. Lisäksi omistaja päättää, koska aktivointi alkaa ja koska se loppuu. Näin pyritään säätelemään sitä, ettei koira lähde kehittämään virikkeitä itsekseen, vaan oppii, että omistajan kanssa yhdessä puuhastelu on se kaikkein hauskin asia!

Temput ja ongelmanratkaisu

Vain mielikuvitus on rajana, kun alkaa miettiä koiralle opetettavia temppuja. Perinteiset tottelevaisuusliikkeet, kuten ”istu”, ”maahan” jne, ovat yksittäisiä ”temppuja”. Näiden lisäksi voi koiralle opettaa kierimistä, käskystä haukkumista, esineiden tuomista, periaatteessa ihan mitä haluat. Itse opetin koirani tuomaan minulle kännykän sen soidessa, mikä oli mielestäni hyvinkin kätevä temppu, kunnes totesin, että kuolainen puhelin korvalla ei sitten ollutkaan enää kovin miellyttävää. Ongelmanratkaisuilla puolestaan tarkoitetaan tehtäviä, mitkä koiran tarvitsee itse ratkaista. On olemassa valmiiksi tehtyjä leluja, joita esim. pyörittämällä koira saa sisällä olevat namit tippumaan syötäväksi. Itse voi myös kehittää erilaisia purkkeja, joiden sisällä/alla on nameja. Näitä koira joutuu koskemaan / kaatamaan / nostamaan yms. saadakseen namit esille. Ideana on, että koira joutuu itse keksimään ratkaisun.

koiran_aktivointi2Opetin vanhaa sekarotuistani koskemaan tassulla osoittamaani kohteeseen. Apuna oli kivi ja herkkuja… Osoitin suurehkoa kiveä, ja sanoin ”koske”. Koira yritti vaikka mitä: meni maahan, haukkui, tökki minua, ja siitä oikein näki, kuinka aivosolut törmäilivät toisiinsa sen pohtiessa tätä haastavaa tehtävää. Lopulta sen tassu löysi puolivahingoissa kiven, jolloin kehuin valtavasti ja palkkasin sen namilla.

Tästä pikkuhiljaa edeten vaikeutin tehtävää, eli kosketuksen piti olla selvä ja kohteet pienenivät tai olivat eri tasoilla. Lenkin yhteyteen on myös helppo ottaa mukaan temppuja. Erilaiset hyppy- ja kiipeilytehtävät (esim. metsässä puunrunkojen avulla) kehittävät koiran tasapainoa ja koordinaatiota, ja tuovat mukavaa vaihtelua ja ajatustyötä liikunnan oheen.

Temppujen ja ongelmanratkaisutehtävien keksiminen ei ole vaikeaa, mutta koiran motivoiminen yrittämään, se saattaa puolestaan olla haastavaa. Eli mistä löytyy se halu tehdä? Yleensä se on joko nälkä, omistajan huomio tai leikkiminen. Leikkimistä käsittelen erikseen, mutta nälkä ja omistajan huomio ovat helposti käyttöönotettavia asioita. Näissä pätee se, että mitä vähemmän sitä on saatavilla, sitä enemmän koira on valmis tekemään sen saavuttaakseen! Miksi siis koira tavoittelisi namia kipon alta, jos se on juuri syönyt vatsansa täyteen herkullista sisäfilettä? Miksi hakea omistajan kehuja ja taputuksia, jos niitä saa aina, kun menee riittävän lähelle? Eli säästele näitä koiralle tärkeitä asioita yhteiseen toimintahetkeenne, jolloin saat koirasi innostettua yhteiseen tekemiseen. Aluksi on myös muistettava pitää hetki lyhyenä, jotta koira jaksaa toimia innokkaana. Eli muista lopettaa, ennen kuin koira kyllästyy tai väsyy!

Nenänkäyttö

Nenänkäyttö on koiralle vaistomaista toimintaa, koska sen hajuaisti on erittäin hyvä. Olen lukenut, että jos ihmisen hajuaistille annetaan arvoksi 1, on esim. saksanpaimenkoiran hajuaisti 800 000 - 1 000 000 kertaa parempi. Nenänkäyttöä hyödynnetään sekä jäljestämisessä, missä koira käyttää ns. maavainua että haussa, missä koira sieppaa hajun ilmasta eli puhutaan ilmavainusta. Hajuaisti on koiran tärkein ominaisuus, jos ajatellaan sen käyttöä erilaisissa tehtävissä. Näitä ovat esim. kadonneiden henkilöiden tai vaikkapa huumeiden etsiminen. Myös kotona voi harjoittaa koiran nenänkäyttöä pienimuotoisilla tehtävillä.

Jäljestyksen ideana on, että koira erottaa haistamalla tallatun ja tallaamattoman maan eron sekä askeleista maahan jääneen kävelijän tuoksun. Koira voidaan opettaa namien, lelun tai tutun ihmisen avulla seuraamaan tallattua reittiä. Tallatulta alueelta löytyy siis ruuanpaloja, ja lopussa voi olla ruokakippo, lelu tai se ihana ihminen. Pääasia on, että jäljen avulla koira löytää jotain positiivista ja tavoittelemisen arvoista!

Haussa puolestaan koira sieppaa ilmasta tuulen mukana kulkevan hajun, jota se lähtee paikantamaan (=ilmavainu). Tätä on hauska harjoittaa vaikkapa metsässä niin, että toinen lähtee koiraa piiloon ja toinen jää odottamaan koiran kanssa. Kun etsittävä on piilossa, voi hän alkuun kutsua koiraa. Koira päästetään etsimään piilossa olevaa henkilöä, joka voi vielä lelulla tai ruualla palkita koiran, kun se on hänet löytänyt. Varsinkin lapset nauttivat tästä piilosilla olosta, koirasta puhumattakaan!

Lisäksi koiran voi opettaa etsimään kätkettyjä esineitä tai nameja. Ideana on jälleen, että etsintä suoritetaan tallatulta alueelta, jotta voimme jotenkin rajoittaa koiran ”työskentelyaluetta”. Sisätiloissa namien piilotteluakin voi harrastaa halutessaan, jolloin seinät luonnollisesti rajoittavat etsintää. Ulkona tallataan alue, jonka sisäpuolelle asetetaan esineitä tai nameja. Esineissä on ideana, että koira tuo ne löydettyään omistajalle, ja namit vaan etsitään ja pistellään poskeen. Alkuun on hyvä näyttää koiralle, että alueelle piilotetaan jotain, jotta se innostuu lähtemään niitä etsimään. Pikkuhiljaa riittää joku merkkisana (esim. ”etsi”), jonka tunnistettuaan koira jo tietää, mitä ollaan tekemässä.

Nenänkäytön voi myös yhdistää erilaisiin temppuihin. Koiran voi esim. opettaa koskemaan tassulla useammasta kiposta sitä, minkä alla on nameja. Aluksi opetetaan, että namin saa koskemalla kippoon. Sen jälkeen lisätään mukaan oikean kipon etsiminen haistamalla.

Leikki

Koiralle, joka omaa saalisviettiä ja taistelutahtoa, on leikkiminen tärkeää. Tämän tyyppinen koira nauttii leukojensa käytöstä, joten on parempi tarjota luvallinen ja toivottu tapa siihen huonekalujen pureskelun ja puntissa roikkumisen sijaan. Leikkimisessä on muistettava jälleen se, että omistaja päättää aloituksen ja lopetuksen. Mutta vastoin yleisesti luultua, on hyvä hävitä taistelu koiralle!

Kun pennun kanssa aloitetaan leikit, sitä vahvistetaan innokkaasta taistelusta kehuilla ja siten, että itse irrotetaan ”saaliista” ja annetaan pennun voittaa se itselleen. Saaliina voi toimia räsy, narupallo, patukka yms., josta koira saa hyvän puruotteen ja pystyt vielä itsekin pitämään kunnolla kiinni. Kun koira saa voittaa saaliin, oppii se nauttimaan taistelusta omistajan kanssa. Mikäli se jatkuvasti häviää taistelun, hiipuu into hiljalleen tai lelun tuominen takaisin omistajalle lakkaa. Koira alkaa päätellä, että aina kun omistajalle vie saaliin, sen menettää ja leikki loppuu. Kun haluat aikanaan lopettaa leikin, voit ensin antaa koiran pitää hetken lelua ja sen jälkeen käsket sen irrottaa. Siirrä lelu sitten rauhallisesti piiloon, vaikka taskuusi. Irrottamista voi toki myös harjoitella kesken leikin, kunhan palkitset koiran uudella leikillä eli opetat, ettei irrottaminen merkitse saaliin menetystä. Voit myös vaihtaa saaliin namiin eli kun koira irrottaa pyydettäessä, palkitset sen siitä herkulla. Muulloin lelu on hyvä pitää koira ulottumattomissa eli se otetaan esille vasta sitten, kun on aika leikkiä yhdessä!

Kaikki yhdessä tekeminen ja koiran aktivointi parantavat koiran ja omistajan välistä suhdetta. Ne vaikuttavat korjaavasti tai vahvistavasti laumajärjestykseen omistajan säädellessä toimintaa, tekevät omistajasta kiinnostavan koiran mielestä ja tätä kautta helpottavat kokonaisvaltaisesti koiran hallintaa ja arjen sujumista! Tällöin myös tapakasvatukseen liittyvät asiat ovat helpompi opettaa koiralle, kun yhteys ja kontakti koiraan ovat kunnossa! Usein myös häiriökäyttäytyminen, kuten tavaroiden tuhoaminen, vähenee koiran saadessa virikkeitä muualta ja koira voi näin purkaa energiaansa sallittuun toimintaan. Toivotan hauskoja ja mielikuvituksellisia aktivointihetkiä koirienne kanssa.


Piia Särkilampi

Kirjoittaja toimii koulutusohjaajana Suomen Rottweileryhdistys ry:n Pirkanmaan alaosastossa.

 

«Takaisin


Nykytietämyksen mukaan kissanpentujen oikea luovutusikä on 12 viikkoa niin rotukissoilla kuin kotikissoillakin. Valitettavasti vanha käsitys kahdeksan viikon luovutusiästä elää kuitenkin sitkeässä. Kissakirjoissa voi vielä olla vanhentunutta tietoa, ja myös kulttuurieroja esiintyy. Niinpä vastuullinenkin kissanomistaja voi erehtyä luovuttamaan pennut liian nuorina.

Kissanpentu tarvitsee emoaan noin 12 viikon ikään asti. Virheellisesti joskus kuvitellaan, että pentu on valmis eroamaan emostaan silloin, kun se osaa syödä kiinteää ruokaa ja on sisäsiisti. Nämä taidot pentu oppii usein jo viiden-kuuden viikon iässä, mutta tämä ei tarkoita sitä, että se olisi tuolloin valmis lähtemään maailmalle.

Pentu tarvitsee emon läheisyyttä ja turvallisuutta, ja emo opettaa pennulle "kissan tavat". Joskus kissoja pidetään pieninä koirina ja ajatellaan, että mitä nuorempana kissa tulee uuteen kotiin, sitä paremmin se leimautuu ihmiseen. Kissa on kuitenkin itsenäinen eläin, joka ei iästä riippumatta leimaudu ihmiseen koiran tavoin.

Kissojen luonnollinen elinikä on pidempi kuin koirilla, mistä johtunee se, että kissa tarvitsee emoaan pidempään kuin koira. 12 viikon iässä vieroitetut kissanpennut yleensä sopeutuvat ongelmitta uuteen kotiinsa. Ne ovat tuolloin saaneet emoltaan riittävät eväät maailmalla selviytymiseen.

Toki kissat ovat yksilöitä ja hyvinkin varhain emostaan eroon joutuneista pennuista voi kasvaa kelpo kissoja, joista ei näy, että ne olisi vieroitettu liian aikaisin. Mutta miksi riskeerata ja aiheuttaa pennulle (ja emolle) ylimääräistä stressiä, jos on mahdollisuus antaa pennun viettää turvallinen ja riittävän pitkä lapsuus emon kanssa?

On myös uuden omistajan etu, että kissa saa emoltaan riittävät opit elämää varten. Liian aikaisin vieroitetulla pennulla voi myöhemmin esiintyä mm. käytöshäiriöitä ja ongelmia sisäsiisteydessä. Ja kun ajatellaan, että hyvin hoidettuna kissa voi elää yli 20-vuotiaaksi, on todellakin kaikkien edun mukaista antaa pennun olla emonsa kanssa riittävän pitkään. Muutama viikko on ihmisen elämässä pieni aika, mutta pikkukissalle se saattaa turvata onnellisen elämän, kun se saa lähteä maailmalle reippaana ja emoltaan tarpeelliset opit saaneena.

 

«Takaisin