Tarina alkaa tienpenkalta. Perävalot vaan vilahtavat, kun kissanpentu jää keskelle ei mitään. Pentu on kuitenkin onnekas, sillä se nähdään ja löydetään, ennen kuin on liian myöhäistä.
Pesulle saapuessaan kissanpentu on noin kaksitoistaviikkoinen, kehitystason mukaan arvioiden. Koon mukaan se ei sitä olisi, sillä pentu on vakavasti alipainoinen, painoa on vain noin 800 grammaa. Se ei juuri jaksa maukua eikä seurustella, mutta ääntelee hiljaa: nääp, nääp. Linnunluista pikkuista täytyy silittää hellävaroen, selkänikamat törröttävät kuivan turkin alla. Vatsa kuitenkin pullottaa, ja syy siihen selviää pian.
Heti ensimmäisenä päivänään tilapäiskodissa pentu ripuloi ja oksentaa. Pennulla on tuotoksista päätellen runsaasti loisia, mutta pienen kunto on niin heikko, että sen pitäisi vahvistua ennen matokuuria. Näin alipainoisella pennulla ei ole varaa menettää nestettä, joten matka vie pian eläinlääkäriin nesteytykseen. Tilapäiskodissa kissa saa edelleen tukihoitoa ripuliin, lääkkeitä, nesteitä ja ruiskuruokaa, mutta ripuli jatkuu, ja kaikesta hoidosta sekä useasta ihonalaisesta nesteytyksestä huolimatta pennun kunto heikkenee päivä päivältä. Näyttää siltä, että loisia on niin paljon, että ne estävät ravinnon imeytymisen ja suolistokin alkaa olla siinä kunnossa, ettei hoito enää riitä.
Heikkokuntoisenakin pentu hakeutuu ihan ihmisen lähelle ja kehrää voimattomana kaulakuopassa. Se on jo kovasti kiintynyt hoitajaansa, joka tekee välillä ikäväntuntuisia juttuja, mutta muuten on sen tuki ja turva. Tilapäiskodin hoitaja taas ei uskalla vielä edes nimetä pentua, jonka selviäminen vaikuttaa epävarmalta.
Lääkärin kanssa neuvotellaan ja päätetään aloittaa hellävarainen matokuuri. Se on riski tässä tilanteessa, koska pentu on heikkokuntoinen. Vaihtoehdot ovat kuitenkin vähissä, koska näyttää kovasti siltä, että loiset ottavat pian voiton pienestä kissasta. Kaikista toiveista huolimatta käy niin kuin pelätään ja matokuuri romahduttaa pennun jo ennestään heiveröisen kunnon. Matka vie kiireesti eläinsairaalaan.
Sairaalassa lääkäri tutkii pikkuisen ja toteaa, että käsikopelollakin tuntee, että suoli on täynnä matomassaa. Suolitukoksen riski on suuri, eikä ennustetta selviämisestä voida antaa. Hoitaja ajaa kotiin tyhjän kopan kanssa ja pentu jää yöksi saamaan suonensisäisiä nesteitä ja antibiootteja.
Aamulla puhelin soi. Uutiset ovat hyviä! Matolääke on toiminut, ja pennusta on poistunut iso kasa matoja ja suonensisäinen nesteytys ja antibiootti on parantanut kuntoa niin hyvin, että ruokakin on alkanut ensimmäistä kertaa maistumaan. Pikkuinen saa hoitoa sairaalassa vielä iltaan asti, ja hoitaja pääsee hakemaan kirkassilmäisemmän pennun kotiin.
Nääp nääp, sanoo pentu tervehtiessään, ja hoitaja päättää, että nyt on aika antaa pikkuiselle nimi. Pennusta tulee Näpsä sen juttelun mukaan. Nääp, nääp, näps!
Nyt viimeinkin, kun tuo riskialtis madotus on saatu tehtyä, lähtee Näpsän kunto nousuun. Kaulakuopassa kehrätään hiljaa edelleen, mutta lelutkin alkavat saada lähipäivinä kyytiä. Näpsä jaksaa ensin leikkiä vain ihan pienen hetken kerrallaan, sitten yhä pidempään.
Kun ruoka maistuu ja madot ovat vähentyneet, alkaa painokin nousta hurjaa kyytiä ja untuvainen turkki vahvistua. Näpsästä alkaa tulla reipas kissanpentu.
Pieni pysyvä muisto menneisyydestä Näpsälle kuitenkin jää. Toisen takajalan varpaista olivat nivelsiteet vaurioituneet ennen kuin Näpsä tuli Pesulle. Ehkä se oli yrittänyt pitää kiinni entisestä elämästään kaikin kynsin, ennen kuin oli päätynyt tien reunaan. Varpaat ovat vahvistuneet ja parantuneet kivuttomiksi, mutta pikkuvarvas jää pysyvästi hiukan eripariseksi. Se ei kuitenkaan haittaa menoa tippaakaan.
Madotus jatkuu vielä viikkojen ajan, kun matolastia kevennetään vähän kerrallaan. Näpsä toipuu hienosti, eikä vatsaongelmista ole kohta jälkeäkään. Ja lopulta koittaa se selvästi kaivattu päivä, kun se pääsee tutustumaan tilapäiskodin toisiin kissoihin ja osaksi kissalaumaa, niin kuin pienen kissan kuuluukin. Näpsästä tulee heti porukan lellivauva, vaikka se osaa olla vähän riiviökin. Ja pentu nauttii pakollisen eristyksen jälkeen täysin siemauksin saamistaan pesuista ja kissaystävän kainalossa nukkumisesta.
Kun Näpsä on hoidettu täysin kuntoon ja steriloitu, alkaa loppuelämän kodin etsintä. Tämä on se hetki, jota hoitaja sekä odottaa, että vähän pelkääkin, koska kukapa ei kiintyisi kovasti tällaiseen pikkuiseen. Näpsä löytääkin pian hyvän kodin, jonne se pääsee prinsessan paikalle nuoren poikakissan kaveriksi. Kuulumiset uudesta kodista ovat olleet hyviä, ja uskomme, että Näpsän tulevaisuus on oikein mukava, juuri niin kuin se ansaitseekin. Ruokakuppi on täynnä ja ulkoelämän vaarat saavat jäädä sinne ulos, Näpsä pysyy turvassa sisällä rakastettuna lemmikkinä.
Näpsän tarina saa miettimään maatiaiskissan arvoa meillä Suomessa. Pentuja ja aikuisiakin päätyy tienposkille kuin roskia ja edelleenkin kissat vaihtuvat palstoilla kahvipaketteihin. Kukaan ei ehdota maatiaiskissaa kansalliseläimeksi, vaikka se on nimenomaan sitä. Maatiaiskissa on selviytynyt ihmisen rinnalla kovissa pakkasissa hiiripalkalla läpi vuosisatojen. Vaikka osa kissoista saa nykypäivänä hemmottelua ja turvallisen elämän, on monen elämä edelleen sitä samaa sinnittelyä, joka päättyy paljon ennen aikojaan.
Pesulla me pyrimme parantamaan kissojen asemaa vaikuttamalla asenteisiin ja monesti, yksi Näpsä kerrallaan. Sen sisaruksia me emme päässeet auttamaan, mutta Näpsän tyytyväinen nykyhetki antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Teksti & kuvat: Riina Peuhu (tilapäiskoti)
